koulupsykologi ja berliininmunkki

Toivoin joskus että edes koulupsykologi kuuntelisi. No kyllähän se kuunteli, katsoi naurettavan empaattisesti suoraan silmiin, nyökytteli ja kirjoitti ongelmiani ruutuvihkoonsa. Valehtelin silmät päästäni niin että korvat heiluivat. Lopuksi puhuin totta.

kyllä, tämä arpi kädessäni on tahallaan tehty
kyllä, minä mietin syömisiäni lähes kerran tunnissa

kyllä, minä yritän vahingoittaa itseäni niin tupakalla, alkoholilla kuin ruoallakin

kyllä, minä laihdutan

kyllä, minä olen laihtunut

kyllä, voi kyllä minä syön vielä, paljonkin

Hänen ratkaisunsa tähän kaikkeen oli:

"Lähde kävelylle, minua se ainakin auttaa. Jos sisällä mielessä vallitsee kontrollin puute ja sekasorto, se että saa jalkaa toisen eteen, auttaa. Saa tunteen maahan ja itseensä. Minä kävelen päivittäin pitkät matkat ja se selkeyttää ajatuksia. Välillähän voit jopa lenkkeillä."

"No hyvä sentään että syöt esimerkiksi leivonnaisia. Jos sanot että voit muitta mutkitta syödä berliininmunkin ja vaikka kaksi, silloin kyse ei voi olla vakavasta syömishäiriöstä. Välillä saa herkutella, onneksi sinulle ei tule siitä omantunnon tuskia. Ei hätää!"

Sitten hän ystävällisesti toivotti mukavat päivänjatkot ja kysyi että no tuntuuko että tarvitsen toista käyntiä. Sanoin yhtä kohteliaasti että en. Kävelin ulos potkien mielessäni jokaista seinää ja vastaantulevia ihmisiä ja sitä inhottavaa harmaata muka-psykologia. Itkin vähän, säälitin itseäni ja lopetin naurettavan itsesäälin ja nyt sanon vaan että:

Kiitos oikein paljon tuesta ja ymmärryksestä.

olematon päivä

Sen vaan sanon, että on ihanaa mennä nukkumaan kun kalorit on miinuksella.

Huomenna olen hippusen laihempi.

Ei mulla tänään muuta.

mittanauha, en koskaan unohtanut sinua

Näköjään olen taas täällä. Luulin että nämä ajat olis jo ohi, ja olisin viisastunut joulukuusta.

Olin väärässä.

Mun elämä on päällisin puolin aivan täydellistä. Mulla on kaksi työpaikkaa, joista saan rahaa ja joissa olen hyödyksi. Oikeasti. Mulla on aivan uskomattoman ihana kesätyö, joka on täynnä ihania ihmisiä. Kesäkuun alussa mun kiharoiden päällä komeilee valkolakki ja todistusta kehtaa ehkä jopa näyttää sukulaisille. Mulla on päällisin puolin täydellinen seurustelusuhde ja me ollaan huiman söpöjä kun unohdutaan pussailemaan liikennevaloihin ja kikatetaan kahviloissa. Toukokuussa muutan kohta omaan ihanaan kotiin, jonka saan itse sisustaa. Lisäksi saan koulussa ja muualla kiitosta projekteista joissa olen ollut ja tulen olemaan, mulle annetaan myös vastuuta. Hymyilen paljon ja pukeudun värikkäästi, ihoni on sileä ja hiukseni kauniit, olen laihtunut, olen sosiaalinen ja edukseni juhlissa ja isoissa tapahtumissa. Kaikin puolin kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kun ei ole.

Jokin on pahasti vialla, aluksi en tiennyt mikä se on mutta nyt tiedän: syöminen. Taas. Oon taas alkanut korvata aterioita pall mallin mentolilla, syön taas kasoittain kuitutabletteja ja valehtelen syömisistäni, syön välillä olemattomasti ja välillä keralla kilon karkkia ja suklaata, yritän oksentaa ja tehdä vatsalihaksia pehmeällä sängyllä. Suihkussa leikin partaterällä säälittävällä menestyksellä ja piilottelen arpia. Laihdutan kaikin mahdollisin keinoin, salassa kaikilta. Jopa niiltä jotka luulevat tuntevansa mut läpikotaisin. Lasken kaloreita ja juoksen vaa'alta lenkille ja lenkiltä vaa'alle, juon litroja vettä päivässä ja mittaan vyötäröäni toivoen senttien vähenevän. Oon taas vajoomassa tähän niin tuttuun ja turvalliseen ahdistukseen ja ironisinta tässä on että

mä taidan oikeesti rakastaa tätä