koulupsykologi ja berliininmunkki

Toivoin joskus että edes koulupsykologi kuuntelisi. No kyllähän se kuunteli, katsoi naurettavan empaattisesti suoraan silmiin, nyökytteli ja kirjoitti ongelmiani ruutuvihkoonsa. Valehtelin silmät päästäni niin että korvat heiluivat. Lopuksi puhuin totta.

kyllä, tämä arpi kädessäni on tahallaan tehty
kyllä, minä mietin syömisiäni lähes kerran tunnissa

kyllä, minä yritän vahingoittaa itseäni niin tupakalla, alkoholilla kuin ruoallakin

kyllä, minä laihdutan

kyllä, minä olen laihtunut

kyllä, voi kyllä minä syön vielä, paljonkin

Hänen ratkaisunsa tähän kaikkeen oli:

"Lähde kävelylle, minua se ainakin auttaa. Jos sisällä mielessä vallitsee kontrollin puute ja sekasorto, se että saa jalkaa toisen eteen, auttaa. Saa tunteen maahan ja itseensä. Minä kävelen päivittäin pitkät matkat ja se selkeyttää ajatuksia. Välillähän voit jopa lenkkeillä."

"No hyvä sentään että syöt esimerkiksi leivonnaisia. Jos sanot että voit muitta mutkitta syödä berliininmunkin ja vaikka kaksi, silloin kyse ei voi olla vakavasta syömishäiriöstä. Välillä saa herkutella, onneksi sinulle ei tule siitä omantunnon tuskia. Ei hätää!"

Sitten hän ystävällisesti toivotti mukavat päivänjatkot ja kysyi että no tuntuuko että tarvitsen toista käyntiä. Sanoin yhtä kohteliaasti että en. Kävelin ulos potkien mielessäni jokaista seinää ja vastaantulevia ihmisiä ja sitä inhottavaa harmaata muka-psykologia. Itkin vähän, säälitin itseäni ja lopetin naurettavan itsesäälin ja nyt sanon vaan että:

Kiitos oikein paljon tuesta ja ymmärryksestä.