Omistettu sulle, Anonyymi

Oon alottanu tän postauksen nyt viisi kertaa, enkä silti tiedä miten sanoisin tän kaiken. Mua itkettää ihan liikaa, mutta olisi säälittävää itkeä ei-mistään, varsinkin kun mulla on kaikki ihan hyvin.
Tai en minä tiedä onko. Mä olen niin saatanan ristiriitainen, että oon itekin ihan sekasin. En mä enää tiedä mitä mä haluan. Nyt just mä haluisin vaan itkeä. Ihan kun se mitään edes auttaisi.

Skarppaa, tyttö skarppaa

Mä haluan laihtua, mutta miten näin rikkinäinen ja itsekuriton tyttö voi oikeasti saavuttaa mitään tuloksia? Ei musta ole tähän. Tekis mieli vaan huutaa koko maailmalle että MUSTA EI OLE TÄHÄN! Ja ei, en tarkota laihtumista, vaan että

MUSTA EI OLE ELÄMÄÄN TÄTÄ ELÄMÄÄ!

Mä en osaa. Mä en vaan osaa huolehtia että olen tehnyt kaikki koulujutut ajallaan. Mä en osaa huolehtia, että söisin tarpeeksi mutta en liikaa. Mä en osaa siivota mun huonetta tai olla muille ystävällinen, mä en osaa maksaa mun laskuja tai ottaa muita huomioon kun en osaa ottaa itseänikään, mä en osaa olla itselleni hyvä kun en mielestäni ansaitse sitä, mä en osaa elää normaalia elämää tajuutteko, mä en vaan osaa. Voiko joku opettaa? Enkä mä edes hitto vieköön tiedä haluaisinko mä osata.


Laihtumiseen voi hukuttaa niin paljon. Sehän se. Niin paljon. Voin valehdella itelleni, ettei mulla ole muita ongelmia kuin se, että olen mun painonpudotustahdista jäljessä ja söin eilen leivän. Siinä mun kaikki ongelmat, ja niille voi aina tehdä jotain. Voin unohtaa mun ihmissuhteet, arjen, elämänhallinnan ja kaiken muun, kun laihdutan. Laihdutus on mulle arki ja ihmissuhteet ja elämänhallinta. Mutta mitä sitten kun en onnistu siinä? Mitä sitten kun en laihdu vaan lihon, mitä sitten kun mun kuviteltu ainoa elämänsisältö menee penkin alle? Mitä sitten KUN epäonnistun? Ja vielä useasti? Mitä sitten kun syön monta leipää, tai olen kilon sijasta kaksi kiloa jäljessä mun tahdista? MITÄ SITTEN?

Siinä sitä sitten ollaan. Tai siis: tässä sitä sitten ollaan. Mä en ole missään hyvä, edes laihdutuksessa vaikka luulin osaavani edes sen. Oon lihonut kilon. Musta tuntuu nyt just yhdeltä isolta epäonnistujalta, joka lihoo ja dataa koneella vuodattaen itku kurkussa elämäänsä ihmisille, joista tiedän lähinnä mitä ne syö eli mitä ne ei syö. Kertomassa siitä kaikkein salaisimmasta asiasta kaiken kaikille, myös niille anonyymeille jotka vastaavat mun hätään:

”mä en tajua miks vitussa elämä pitää tehä noin vaikeeksi? etkö voi vaan syödä normaalisti ja lopettaa noi laihdutuspuheet jotka saa sun olon huonoksi?”

SEPÄ SE! Ai että miksen? No. Äh. Olisi hienoa jos osaisin vastata sulle anonyymi, miksen voi lopettaa. SE OLISI NIIN HIENOA. Mutta kun en osaa.

Et kuitenkaan arvaa kuinka paljon haluisinkaan lopettaa. Millaista oliskaan huomenna herätä linnunlauluun ja tuntea kun aurinko paistaa ikkunasta. Millaista olisi nousta ylös niin, ettei yhtään huimaisi, mennä syömään aamiaiseksi paahtoleipää ja lukea hesaria kahvikupposen ääressä. Kuinka ihanaa oliskaan nauraa koulussa, syödä kouluruokana kalapullia onnellisena ja vappuna syödä viinirypäleitä ja karjalanpiirakoita kavereiden kanssa jossain puistossa.

Kyseinen anonyymi varmaan voi tehdä kaiken tuon, kun kerran kommentti on ton laatuinen. Et tiedäkään kuinka paljon kadehdin sua, ihan tosissaan. Muistan aina ne hetket, kun joku kommentoi että on mulle kateellinen. Niinä hetkinä mä tuijotan tätä näyttöä pitkään ja en tiedä pitäisikö itkeä vai itkeä.

Jos joku on mulle MUN elämästä kateellinen, niin mä en tiedä mikä on mennyt vikaan. Koska tässä ei ole niin mitään hehkeetä, ja mä olen niin hakoteillä että itkettää. Vieläkin.

Joten sinä anonyymi, ota ilo irti elämästäs vaikka heti vappuna. Tee se munkin puolesta. Mä en enää osaa.

Pureskelen tikkarin että voin siirtyä seuraavaan

Kaks viimeistä päivää on menneet ihan päin honkia. Tai ei päin honkia, vaan rehellisesti sanottuna päin persettä. Päin läskiä persettä.

Tostaina kun kirjotin ton edellisen postauksen, oli ihan järkyttävä olo. En ollut syönyt oikeen mitään kunnollista varmaan viikkoon (!), ja sitten iski vaan ihan uskomaton ahmimistarve. Mä en vaan voinut hallita sitä. Tiesin että jos annan sille vallan niin se on menoa sitten eikä takasin ole tulemista. Mä tiedän täsmälleen sen kaavan:

1. surettaa/vituttaa/stressaa tai on muuten paha olla
2. tekee mieli helpottaa oloa jollain, annan itselleni luvan ottaa puolikkaan suklaapatukan
3. nyt kun kerran olen epäonnistunut jo, onko tällä enää mitään väliä?
4. otan jäätelöä, mieluiten oudon muotoisen palan että on mahdollisimman vaikea arvioida grammamäärää
5. avaan karkkipussin keittiön kaapista ja hätäsuklaalevyn oman huoneen hyllyköstä (miksi mulla on sellainen, en tiedä)
6. yritän hillitä itteäni tikkareilla, pureskelen ne
7. syön loput suklaalevystä
8. otan lisää jätskiä, eri makua. etsin kaikki sipsit, karkit, kakut ja leivät jotka löydän talosta
9. syön syön syön ja yritän oksentaa. säälitän itteänikin kun yritän kakoa tuloksetta
10. ahdistun ja rupean laskemaan syömiäni kaloreita

En halunnut että se menee taas tohon, joten ajattelin, etten menetä hallintaa jos kirjoitan kaiken syömäni ylös. Mulla pitää olla pokkaa kirjoittaa ahmimani asiat ylös, ja jos mulla ei ole, en saa syödä niitä. Simppeliä? Ja se toimi. Söin paljon mutten läheskään niin paljon kun yleensä. Ahdistaa, muttei läheskään niin paljon kun yleensä.

fazerin sinistä puolikas levy eli 100g
210 g sour cream ja onion -sipsejä (punnitsin)
dippiä
120 g suklaanougat -jäätelöä
3 tikkaria
fazerin kaurapuikulaleipä, juustoviipale ja 10 g margariinia

Tämän kaiken lisäksi olin eilen kaverin kanssa kaupungilla. Istuttiin neljässä eri baarissa, ja jokaisessa join noin 200 kaloria. Kun tultiin mun kaverille yöksi, se teki neljä leipää ja sano että sä syöt näistä kaks tai sit sä itket ja syöt näistä kaks. Että hänen kämpässään ei kukaan saa kärsiä. Mun entinen minä olis ruennut huutamaan, heittäytynyt marttyyriksi, heittänyt ne salaa roskiin tai kadonnut tupakalle, mutta en minä. Mä katoin niitä, ihan siedettävän kokoisia ja näköisiä leipiä ja olin salaa ihan huiman onnellinen siitä, että joku PAKOTTAA mut syömään. Tuntuu kuin se vastuu katoaisi multa, mut on pakotettu eikä mulla ollut vaihtoehtoja. Söin ekaa kertaa kenenkään nähden varmaan kolme viikkoa sitten, mutta sain ne leivät ihan kiitettävästi alas.

Mietin vaan mitä mulle on tapahtunut. Mua ei ahdistanut yhtään ne leivät, pystyin syömään kun toinen katseli, ja olin salaa onnellinen että se teki niin kuin teki. Olin onnellinen että sain ne syötyä. Mitä vittua? En mä halua että näin käy.

SIPSIÄ KARKKIA SUKLAATA

APUA MUN TEKEE MIELI AHMIA

MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ TEKISIN

kävin jo lenkillä
join jo vettä
yritin jo unohtaa tämän
söin jo ihan vähän

mä en keksi enää mitään muuta keinoa

MÄ EN HALUAISI LUOVUTTAA

mutta

Nolla kaloria, täysi vatsa!

Kello on kohta kuusi illalla ja mä en ole syönyt tänään mitään. Oon vaan juonut vettä. Tietääkö joku kuinka paljon vettä voi juoda päivässä? Nää mun litramäärät hipoo pilviä.

Luin, että nälällä ja janolla on sama mekanismi. Veden juomisella voi siis hämätä nälkää! Koska mekanismi on sama, saattaa jopa olla että ihminen SYÖ nestehukkaansa tajuamatta janoaan. Jos ihminen ei tajua juoda tarpeeksi, keho toimii niin että ihminen syö enemmän, koska onhan ruoassakin nestettä. Kannattaa siis juoda paljon vettä, se saattaa vähentää syömistä.

Niin olen tässä tehnyt. Mietin vaan, että missä menee raja.

Mulle tää kuva on tehokasta thinspota:

Huomenna kirjotan kunnolla.

Hei maailma, täältä tullaan

Lievästi riskialtista kirjottaa tätä koulussa, mutten voi itelleni mitään. Pakkomielle.

Uskokaa tai älkää, olen kohta lähdössä ULOS. Meinaan nähdä IHMISIÄ. Meinaan juoda ALKOHOLIA. Aion HYMYILLÄ. Aion JUTELLA IHMISTEN KANSSA.

Huhhuh, mitenköhän selviän tästä.

Toivon syvästi, ettei mun sietokyky ole jatkanut laskemistaan, viimeksi humalluin kiitettävästi kolmesta siideristä (voi elämä, tiedän), ja toivon etten päädy tekemään mitään tyhmää.


Alkoholi on ällöttävän helppo keino kaikkeen.
Kun haluat vapautua, juo
Kun haluat jutella ihmisten kanssa, juo
Kun haluat juhlia, juo
Kun olet surullinen, juo
Kun vituttaa, juo
Kun ahdistaa, juo
Kun tekee mieli heittää vapaalle, juo
Kun tekee mieli kerrankin olla oma itsesi, juo

Eihän se niin yksinkertaista toki ole, mutta
Kun haluat elämän olevan hetken yksinkertaista, juo

On se tavallaan kuitenkin. Täytyy rehellisesti sanoa, että mulle se ainakin auttaa. Saan hetken olla tavallinen tyttö joka viihtyy seurassa ja joka on oma itsensä, ja josta pidetään omana itsenään. Ehtona tietenkin on, että juo kohtuullisesti, jollon alkoholin huono puoli krapulakaan ei ole kummoinen. Huonoksi puoleksi jää siis ne KALORIT. Ja niissä on kyllä kestämistä! (saman verran kun rasvassa, ja olen vapaaehtoisesti valmis tunkemaan itteeni sitä paskaa? oonko hullu?) Yksi fakta on se, etten meinaa syödä yhtään _mitään_. Tänään en ole juonut muuta kun kaksi kuppia kahvia, siinä se, ja ajattelin jatkaa samalla linjalla. Ehkä syön kohta piltin.

Seuraavan kerran postaan huomenna, ja toivon todellakin että se postaus alkaa lauseella:

”Hitto vie oli hauskaa, enkä syönyt mitään”

Eikä:

”Voi saatana, hirveä ilta enkä pystynyt hillitsemään itteäni ollenkaan”
” Söin kokonaisen sipsipussin"
"Maailman huonoin seura, huonoin ilta ja siksi söin itteni ihan ähkyyn"

"Heräsin jonkun tuntemattoman vierestä ja nyt on kauhea olo"

...sillä sitäkin on tapahtunut. Mutta ei tänään.

Neiti Itsesääli kuittaa

Tästä elämästä ei tule kyllä nyt yhtään mitään. En ole oikeen muuta tehnyt kun sairastanut ja itkenyt. Yrittänyt pysyä hengissä, yrittänyt hengittää ja niellä niin, että se sattuu mahdollisimman vähän. Tää on kamalaa. Mua väsyttää ja tekis mieli koko ajan vaan nukkua, mutta sattuu sen verran, etten saa unta. No okei, kuuluu mulle jotain kuitenkin. Haluisin sanoa "jotain hyvää kuitenkin", mutten sano, koska sitten mun pitäisi selittää. Eikä mulle tule mieleen mitä hyvää mulle kuuluisi. Mulle ei ole oikeestaan ikinä kuulunut näin pahaa?

Onko se väärin sanoa niin? Musta tuntuu että on. Musta tuntuu, että koskaan ei saisi sanoa jos kuuluu huonoa, tai mut hylätään. Oon huomannut olevani kiva vaan, jos hymyilen ja naureskelen. Jos olen hyvällä tuulella. Mutta huhhei, heti kun tämä neiti on hiljainen ja vetäytyvä, masentuneen oloinen eikä oikein innostu lähtemään kevätpiknikille, se jätetään omaan rauhaansa. Sitäkö ystävyys on?!?!? Tätä oon miettinyt ja itkenyt viime päivät. Onks ystävyys todella sitä, että annetaan toisen olla rauhassa kun se näyttää paskalta, ei edes kysytä mitä sille kuuluu? Ei edes katsota silmiin, moikata, vaikka just ennen pääsiäislomaa oltiin niin hyviä kavereita että!

Pitäskö mun tulla vastaan? Pitäskö mun mennä kertomaan, että hei, mulle kuuluu nyt todella huonoa. "Moi. Hei kuules, en ole syönyt mitään kahteen päivään, vaatii kaikki voimat että ylipäänsä pysyn pystyssä, en jaksa normaalia elämää, koulua, kavereita, en osaa enää syödä enkä haluakaan, mulla on tosi paha olo, enkä oikeen osaa selittää edes miksi." Vaikka kukaan ei kysy, pitäskö mun mennä kertomaan kaikki toi? Kumman pitää puhua ensin, sen joka voi huonosti, vai sen, joka huomaa tämän? Pitäskö mun sanoa, että hei, tarttisin nyt olkapäätä johon voisin itkeä, tarttisin syliä johon nukahtaa?

Oonko mä edes ansainnut sen? En tule yhtään vastaan. En mäkään liioin kysy keneltäkään mitä niille kuuluu, en mä tarjoa kenellekään olkapäätä tai syliä, en mä ole mitään muuta tehnyt kun pyörinyt oman napani ympärillä. Oman ympärysmittani ympärillä. Mittanauha on mulle parempi ystävä, kun kukaan. Oonko mä siis ansainnut mitään huolenpitoa?

En.

On pakko olla joku syy siihen, miksei kukaan noteeraa mitenkään. Tyttö vaeltaa kalpeana ja hiljaisena pitkin koulun käytäviä isossa villapaidassaan ja katsoo verestävin silmin maahan, näyttää siltä että se purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, eikä kukaan sano yhtään mitään.

Ehkä ne eivät halua pilata hyvää päiväänsä. Tai sitten niillä on omiakin ongelmia, eikä tämä Neiti Itsesääli edes huomaa niitä, koska oma ympärysmitta on tärkeämpi.

Voi helvetti.

Epäonnistut vain, jos lakkaat yrittämästä

Mun varmaan kuuluisi nyt pomppia ja hyppiä ilosta, mutta mä hädin tuskin pysyn pystyssä. Mun kuuluisi olla niin onnellinen kuin vain kukaan onnistuja voi olla, mutten ole. Yhtäkkiä tajuan, että iloitseminenkin vaatii energiaa. Mitä se taas olikaan? En jaksa edes hymyillä. En jaksa kirjoittaa postausta, vaikka tämä blogi on mulle henki ja elämä. Pääsen koneelle seuraavan kerran vasta tiistaina, enkä jaksa edes olla siitä pahoillani. Murjotan kaikille, itellenikin, ja sanon että joo, totta kai, mulle kuuluu tosi hyvää. Loistavaa suorastaan.

Ja sitä paitsi se on osittain totuus.

Oon ihan selvästi laihtunut, ei epäilystäkään. Vaaka näyttää vaan kiloa vähemmän, mutta hitto vie, mulla on melkeen sixpäkki! Mun jenkkakahvat on kadonneet melkeen kokonaan, ja persekin on kohta jo ihan ihmisen. Mun reidet on selvästi kaventuneet, ne näyttää housuissa paremmalta, ja kuppikoko yhtä pienempi (!). Ehkä mun paino on enemmän lihasta? Mutta mistä helvetistä se on voinut tulla? Vai taivaasta?

Oon alkanut oikeesti liikkua. Oon käynyt keskellä koulupäivää lenkillä (mikä on muuten sairaan vaikeeta, koska kavereiden mielestä se on sairasta), oon käynyt monena iltana lenkillä, ostanut salikortin ja hankkinut kotiin jumppamaton. Oon tehnyt sarjoja ja kuunnellut musiikkia.

En syö enää paljon mitään, eikä tee edes kovin tiukkaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, joten se kannattaa jättää väliin. Jos ei aamuisin syö ennen liikuntaa, keho polttaa rasvavarastoja. Yksinkertaista? Juon vaan kahvia, se riittää aamuksi hyvin. En syö enää koulussa. Yks kaks huomaankin että hitto, kello on kolme enkä ole muuta kun juonut kahvia. Sitten syön jotain, maksimissaan 200 kaloria. Jos on illalla tekemistä, ei ruokaa edes ajattele, joten on helppo olla syömättä mitään. Okei, nyt vähän valehtelin. Mähän ajattelen ruokaa ainakin kerran tunnissa koko loppupäivän, mutta eihän ruoan ajattelu niitä kaloreita mun sisään tuo. Päinvastoin, se kuluttaa kaloreita. Tadaa?

Mun kavereita ei enää kiinnosta. En muista millon viimeksi olisin hymyillyt koulussa, ja nyt ne on luovuttaneet niiden ”mikä sulla on?” –kysymystensä kanssa. Vastasin niille tarpeeksi monta kertaa ”ei mikään”, ja ne luovutti. Nyt ne antaa mun olla rauhassa, mikä passaa mulle loistavasti.

Voi kun mun kuulumiset olisivatkin tässä, voisin lopettaa tähän ja olla onnellinen. Mutta ei.

Jos rehellisiä ollaan, kuuluu mulle jotain huonoakin. Paljonkin. Söin äsken 100 grammaa suklaata, 500 kaloria, tosta vaan, enkä edes huomannut. En voi oksentaa koska vanhemmat on täällä. En edes osaa enää oksentaa. Se on vaan säälittävää kakomista, ilman mitään tulosta. Mun päätä särkee koko ajan, taukoamatta. Lääkitys auttaa välillä. Mua huimaa, ja mun näkö heittää. Mulla on huono olo koko ajan, niin, että oon alkanut jo tottua siihen. Ajattelen pakkomielteisesti ruokaa koko ajan. Jos söisin, mitä söisin nyt? Miten söisin sen? Missä söisin? Miltä se maistuisi? Kuinka paljon söisin sitä? Kuinka paljon paremmaksi se tekiskään olon? Jos osaisin oksentaa, söisin suklaata, nougatjäätelöä, pizzaa, majoneesia, leipää, leipää, leipää, ranskalaisia, nugetteja, sipsiä, dippiä, karkkia, pasteijoita, patonkia…
APUA, opettakaa mut oksentamaan taas.

Ja sitten, oikeestaan haluisin että mun kavereita kiinnostaisi. Haluisin takas ne ajat kun mun kaveri ravisteli mut melkeen hajalle olkapäistä huutaen että mä olen sairas ja mun pitää tajuta, että tää mun ruoalla sekoilu on vaarallista. Haluisin taas nähdä mun toisen kaverin itkevän kyyneleitä mun puolesta, koska se oli niin huolissaan. Haluisin, että mulle suututaan kun en syö. Haluisin takas ne lauseet kuten ”meidän pitää puhua”, tai ”tuutsä syömään?”. Haluisin takasin sen päivän, kun mun kaveri syötti mulle tonnikalasalaattia haarukallinen kerrallaan. Ja hymyili. Haluisin tuntea itteni tärkeäksi, haluisin että joku välittäisi, huutaisi, raivostuisi, tuntisi jotain, haluaisi auttaa. Tajuaisi mun hädän, pahan olon, kysyisi, välittäisi, olisi läsnä. Kertoisi mulle mitä mun pitää tehdä, pakottaisi, niin että se vastuu ei olisi enää mulla.

Haluisin niin kovin syödä, mutten voi. En vaan voi. Enkä oikeesti edes tiedä haluanko.

taas täällä, sekaisempana kuin koskaan

Sanonpa vaan että: apua
Tää tyttö täällä elää nyt aivan jonkun toisen elämää. Mä en enää tiedä mitä ajatella ja missä maailmassa mä oikeen elän. En tiedä mitkä on mun omia mielipiteitä ja mitkä jonkun toisen, en tiedä mitä ajattelen vai ajattelenko, en tiedä haluaisinko mä oikeasti nauttia oikeasta elämästä vai vaan rypeä tyylikkäässä itsesäälissä, en tiedä millainen se oikea elämä on, en tiedä onko itsesääli tyylikästä, en tiedä pitäiskö mun elää mukavaa elämää vai ei koska ei-mukava elämä on sekin mukavaa, en tiedä olisiko sosiaalinen vai erakoituisiko, en tiedä kiduttaisiko itseään vai ei koska kiduttaminenkin on tavallaan ihanaa, en tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa ja tehdä molempia tai jotain siltä väliltä vai en kumpaakaan, en tiedä laihduttaisiko kunnolla vai vaan laihduttaisiko, en tiedä paljonko, en tiedä miten, en tiedä milloin ja missä aikataulussa, en tiedä miksi vaikka kuitenkin tiedän, en tiedä mitä söisi ja missä söisi, en tiedä oksentaisiko ja missä oksentaisi, en tiedä mikä on liikaa ja mikä liian vähän, en tiedä onko liika oikeasti liikaa ja liian vähä vaan ja ainoastaan ei mitään, en tiedä mikä on kohtuus vai onko sellaista, en tiedä paljonko mun pitäisi painaa vai painaako yhtään mitään, en tiedä paljonko haluaisin painaa, en tiedä paljonko voisin painaa, en tiedä missä menee raja vai onko sellaista, en tiedä kiinnostaako mua ylipäätänsä, en tiedä kaikkea mitä en tiedä, en tiedä miten saisin tietää tämän kaiken, en tiedä mitä olen oikein tekemässä, en tiedä mitä seuraavaksi ja mitä sen jälkeen ja sitten sen jälkeen ja sen jälkeen. En tiedä oikeastaan nyt yhtään mitään.

Tekisi mieli sanoa että kyllä tämä tästä, joten sanonkin:
Kyllä tämä tästä