mittanauha, en koskaan unohtanut sinua

Näköjään olen taas täällä. Luulin että nämä ajat olis jo ohi, ja olisin viisastunut joulukuusta.

Olin väärässä.

Mun elämä on päällisin puolin aivan täydellistä. Mulla on kaksi työpaikkaa, joista saan rahaa ja joissa olen hyödyksi. Oikeasti. Mulla on aivan uskomattoman ihana kesätyö, joka on täynnä ihania ihmisiä. Kesäkuun alussa mun kiharoiden päällä komeilee valkolakki ja todistusta kehtaa ehkä jopa näyttää sukulaisille. Mulla on päällisin puolin täydellinen seurustelusuhde ja me ollaan huiman söpöjä kun unohdutaan pussailemaan liikennevaloihin ja kikatetaan kahviloissa. Toukokuussa muutan kohta omaan ihanaan kotiin, jonka saan itse sisustaa. Lisäksi saan koulussa ja muualla kiitosta projekteista joissa olen ollut ja tulen olemaan, mulle annetaan myös vastuuta. Hymyilen paljon ja pukeudun värikkäästi, ihoni on sileä ja hiukseni kauniit, olen laihtunut, olen sosiaalinen ja edukseni juhlissa ja isoissa tapahtumissa. Kaikin puolin kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kun ei ole.

Jokin on pahasti vialla, aluksi en tiennyt mikä se on mutta nyt tiedän: syöminen. Taas. Oon taas alkanut korvata aterioita pall mallin mentolilla, syön taas kasoittain kuitutabletteja ja valehtelen syömisistäni, syön välillä olemattomasti ja välillä keralla kilon karkkia ja suklaata, yritän oksentaa ja tehdä vatsalihaksia pehmeällä sängyllä. Suihkussa leikin partaterällä säälittävällä menestyksellä ja piilottelen arpia. Laihdutan kaikin mahdollisin keinoin, salassa kaikilta. Jopa niiltä jotka luulevat tuntevansa mut läpikotaisin. Lasken kaloreita ja juoksen vaa'alta lenkille ja lenkiltä vaa'alle, juon litroja vettä päivässä ja mittaan vyötäröäni toivoen senttien vähenevän. Oon taas vajoomassa tähän niin tuttuun ja turvalliseen ahdistukseen ja ironisinta tässä on että

mä taidan oikeesti rakastaa tätä