Tupakka, ruska ja haurastuneet ranteet

Luin teidän kommenttejanne, ja olin alkaa itkeä. Osaksi siksi, että tuntui tärkeältä ja välitetyltä ja osaksi siksi, että tajusin kuinka surulliselta mun elämä kuulostaa.

Olen miettinyt koko päivän onko mun elämä oikeasti näin surullista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä ja ei.

Totta on, että välillä unohdan viikonpäiviä välistä, koska mulle ei kerta kaikkiaan kuulunut silloin mitään. Totta on myös, että saatan löytää itseni istumasta koulun vessan lattialta itkemästä, koska en tiedä miten olla ihmisten kanssa. Välillä päädyn juomaan tiistaikännit koulun läheiseen räkälään, enkä aamulla pysty nousemaan kouluun. Joskus taas en vaan saa loihdittua kasvoille hymyä, koska ei ole syitä miksi tehdä niin. Joskus taas pyörryttää ja huimaa niin, että olisi melkein pakko syödä, mutten syö. Välillä taas tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain napata kasa särkylääkkeitä naamaan ja vajota sängyn pohjalle, tai kiduttaa itseään tahallaan olemalla syömättä monta päivää.

MUTTA
Mun elämä on paljon muutakin!

Mun elämä on täynnä myös ihania hetkiä. Se, kun kello kuudelta illalla ei ole vielä syönyt mitään ja kuulee vatsan kurninnan, muttei halua syödä. Kavereiden järjestämät yllärisynttärit. Syksy ja syksyn lehdet. Halpa alkoholi. Runojen kirjoittaminen. Kaksi edellistä samaan aikaan. Isot paksut lämpimät villapaidat, joihin voi piiloutua. Se, kun katsoo peilikuvaansa näyteikkunasta ja tuntuu kuin poskiluut näkyisivät paremmin kuin eilen. Kännykkä, jossa tekstiviestimuisti on täynnä. Uudet karheat lakanat. Ranteiden hidas ja varma kapeneminen. Se, kun kalenteri on sopivan täynnä eikä oikein ehdi ajatella. Kaloritaulukot. Minilaskimet. Tupakan polttaminen niin paljon kun ikinä vaan jaksaa. Kahvi. Se kun vaa’alle astuessa painaakin yhtäkkiä puoli kiloa vähemmän. Se, kun tietää laihtuvansa tälläkin hetkellä, tällä minuutilla, tällä sekunnilla. Unelmat siitä, kuinka joskus painan 44 kiloa ja olen pieni, hento ja heikko. Sellainen, jota kaikkien tekisi mieli paijailla ja jota halatessa täytyisi varoa, ettei riko heiveröistä vartaloa.
Tieto siitä, että tuollainen päivä tulee vielä joskus.

Ihmistenkin keskellä voi olla yksin

Kaverit juhlimassa,

perhe nukkumassa

ja mä en ole oikein missään.

Ihan kun en kuuluisi enää mihinkään. Mua ei kutsuta perhepäivällisille (koska en kuitenkaan söisi), kaverit soittaa sunnuntaiaamuna kertoakseen kuinka hauskaa "meillä oli tyttöjen kanssa" sillä välin kun mä makasin kotona mun karheilla lakanoilla, ja tuijotin katon halkemia. Mua ei enää kutsuta tyttäreksi, isosiskoksi, serkuksi tai miksikään. Ei kaveriksi, ystäväksi, puolitutuksi.

Mä en kiinnosta enää ketään.

Toisaalta se on ihanaa. Juon aamukahviani mustana mustassa keittiössä suu supussa, eikä kukaan kysy miksi en syö mitään. Koulussa pärjäisin koko päivän sanomatta sanaakaan, eikä kukaan kiinnittäisi erityistä huomiota. En ole enää ihminen jolta kysytään minä päivänä on kokeidenpalautus, tai mitä oli ruokana. Voin istua kolmoskerroksessa koko ruokatunnin tekemättä mitään. Illalla voisin maata kylmällä laiturilla viisi tuntia katsomassa aurinkoa, eikä kukaan huomaisi että puutun mistään. Mä en kuule tarpeeksi lauseita

mitä kuuluu

mennäänkö yhessä syömään

oliks sulla tänään ylppärit

miten meni

tuutko tupakalle

Olisipa ihanaa, jos joku haluaisi olla mun kanssa. Tai kestäisi mua. Mun seuraa tai mun tekstejä. Tai jotain. Joskus tuntuu jopa että 54 lukijasta noin 10 käyttää enää tätä. Tai lukee tätä. Tai on ylipäänsä olemassa.

En tiedä pitääkö tämä paikkaansa? Sanokaa kiltit, ettei pidä.

Mihin katosin minä ja kuka tuo on?

Mä elän ihan jonkun toisen elämää. Tuntuu kun vaan kattoisin itteäni vierestä tekemässä hulluja asioita, osaamatta muuttaa mitään. Haluamatta muuttaa mitään? Lähden kaljalle keskellä koulupäivää, jään sille tielleni ja vedän tiistaikännit ja tiistaikalorit kerralla naamaan seurassa jota en edes tunne. Flirttailen puolituntemattomalle nuorelle söpölle pojalle, joka kysyy mua baariin ja kahville koko ajan. Poltan tupakkaa vaikka ääni on lähtenyt, ahmin juustosämpylöitä ja suklaata samaan aikaan ja vuorotellen, juoksen vaa'an ja jääkaapin väliä tietämättä kumman edessä viihdyn paremmin. Menen apteekkiin ostamaan laihdutuslääkettä (jota SAA ilman reseptiä, sittenkin), en uskalla ostaa koska musta tuntuu syömishäiriöiseltä kilometrin päähän vaikken vieläkään mielestäni ole sitä.

"Eihän sillä voi olla syömishäiriötä, sehän syö vaikka mitä."

Mä haluaisin silti, että mut otettaisiin tosissaan. Mä haluaisin luvan HALUTA jotain. Mä haluaisin luvan olla vakavasti otettava ihminen, jolla on tunteita ja päämääriä ja haluamisen kohteita. Mä haluaisin, että joku kysyisi mitä mulle kuuluu. Tai jos kerron jollekin "ystävälle" miltä tuntuu, niin kukaan ei käsittäisi mua vaan huomiota hakevana teininä, jolla ei ole mitään oikeita ongelmia. Mä vaan haluaisin, että joku kuuntelisi.

Kertoisin niistä hetkistä jolloin mä istun yksin kotona keittiössä ja mietin mihin mun elämä on menossa. Mä kertoisin niistä epätoivoisista itkuista ja peilikuvan inhoamisesta, mä kertoisin itseni satuttamisesta ja vaa'an lukemista, mä kertoisin mun ihmissuhteista jotka on jo aikaa sitten lakanneet olemasta suhteita. Mä kertoisin niistä järkyttävistä illoista jolloin olen päätynyt sinne ja sinne sen ja sen kanssa ja tehnyt sellaisia asioita joista en haluaisi ääneen puhua.

Oon miettinyt että menisin oikeesti koulupsykologille. Se olisi ainakin hetken hiljaa ja katsoisi silmiin. Se saattaisi uskoa, että mulla ei oikeasti nyt mene hyvin ja haluaisin tähän muutosta. Ehkä se antaisi mulle lääkärin numeron ja menisin lääkäriin joka antaisi mulle diagnoosin.

En tiedä saisinko sellaisen. Tai jos saisin, olisiko se "epätyypillinen laihuushäiriö", vaiko "lievä masennus", vaiko "säälittävä huomionhakuinen teini, joka keksii ongelmia koska elämässä ei ole muutakaan."

Jos saisin noista ensimmäisen diagnoosin, ehkä ottaisin sitten itseni tosissaan ja muutkin ottaisi. Mun kaverit ehkä ymmärtäisivät, että mulla on joku oikeesti hätänä. Paitsi: en tiedä onko mulla syytä mihinkään hätään, vai liioittelenko vaan?

Sehän se kun mä en tiedä. En oo tiennyt enää pitkään aikaan.

NÄKYMÄTÖN TYTTÖ

Nyt mä en muuta halua kun kadota näkymättömiin. Mä haluun hukkua mun vaatteisiin tai sulautua seinän väriin, kadota ja olla olematta missään. Mä haluan olla pelkkää sielua, pelkkiä ajatuksia jolloin voisin olla ihan mitä haluan ilman mitään pelottavaa kroppaa joka pitää mua vankina itessäni.

MÄ HALUUN ULOS ITESTÄNI

Oikeesti, mä haluan pois mun elämästä ja niistä ainaisista ongelmista joiden kanssa oon paininut monta kuukautta (vuotta?), osaamatta viime kuukausina edes pukea niitä sanoiksi. Mä en halua enää kertaakaan syödä yhtäkään vitamiinia tai kalkkitablettia tai tehdä yhtäkään vatsalihasta. Mä en halua kertaakaan sitä tilannetta kun tekisi mieli syödä muttei halua. Mä en kestä jos joudun käymään vaa'alla toteamassa että olen lihonut, mä en halua valittaa enää yhtään, laskea yhtäkään kaloria, punnita yhtäkään leipää tai juosta yhtäkään lenkkiä.

Jossain tulee raja vastaan, ja se tuli tässä. Se on tullut monta kertaa ja mitä olen sitten tehnyt: EN MITÄÄN. Jatkanut samaan malliin, niin kuin varmaan huomennakin, jatkanut syömättömyyttä, jatkanut laihtumista ja ahdistumista ja miettinyt kaikkea niin paljon, että pää on ollut poksahtaa ja mieli ollut jakautua sirpaleisiin. Ja tiedättekö mitä: OLLUT SAMAAN AIKAAN NIIN HELVETIN ONNELLINEN, ettei ole tarvinnut tehdä muutosta.

Sehän tässä onkin, hitto vie, kun oon samalla maailman onnellisin tyttö ja samalla onnettomin. Vihaan olla fyysinen olento, istua jossain niin että reidet litistyvät tuolia vasten, olla jonkun reppuselässä niin että toinen joutuu kannattelemaan koko mun painoa, valita vaatteita joissa olisi mahdollisimman olematta ja silti näkyä kaikkialla kaikille, kun ei voi vaan kadota.
Toisaalta taas onnelliseksi mut tekee viiden kilon katoaminen kokonaan!, päivisin kuuden tunnin syömättömyys ja pienentynyt vatsalaukku.

Ota tästä nyt sitten selvää. Kysy vaan mitä mulle kuuluu niin saat vastaukseksi sellaista tekstiä, jota edes mä en ymmärrä. Mä en muuta nyt osaa ajatella, kun että haluaisin laihtua olemattomaksi, melkein näkymättömäksi, koska sillon vasta tulisin näkyväksi.

Huomenna haen apteekista laihdutusvalmisteita, jos niitä saa ilman reseptiä. Saako?

Koska mä en halua enkä osaa luovuttaa.