Haluan kauniit luut, kiitos

Olipa kerran laiha ja hauras tyttö, jolla oli itsekuria ja kyky hallita itseään. Sitä tyttöä ei ole enää. Loppu?

Mä en ole oma itseni enää. Mihin katosi nollat mun kaloritaulukosta, mihin katosi huomaamattomat ”ei kiitos” –mutinat ja kuuden kilometrin iltalenkit? Mihin katosi hymy ja voitontahto, mihin katosi viikottaiset onnistumiset ja taivaan tuuliin haihtuneet kilot? Mihin katosin minä? Oon nyt jossain piilossa tän ällöttävän pehmeen massan alla, enkä saa tätä pois mitenkään. Mä en ole oma itseni tässä kropassa.

Vai olenko? Tämäkö mä olen, säälittävä itsekuriton paska, joka ei osaa lopettaa niin yksinkertaista asiaa kuin syöminen? Tämäkö mä olen, suuri iso möhkäle joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa, syö sipsejä ja tuijottaa peilistä hyllyvää kehoa? Tämäkö mä olen, tyttö joka valittaa ja valittaa, itkee yksin kotona ja huutaa pahaa oloaan? Eikä tee sille mitään. Sellanenko mä olen?

EN MÄ HALUA OLLA SELLANEN, MÄ EN HALUA

Mä haluan laihtua. Mä haluan olla kevyt jälleen, nostettavissa maasta ja sylissä pidettävissä. Haluan, että näyttäisin vihdoin mun housuissa hyvältä, haluan että mun kauniit luut näkyy. Haluan haihtua, kadota jäljettömiin, näyttää hoikalta. Onko se liikaa vaadittu oikeesti?

Mitä mä teen? En pysy erossa ruoasta. Yritän syödä terveellisesti ja tarpeeksi jotta en ahmisi, mutten voi olla ahmimatta. En osaa enää edes oksentaa. Miten se tapahtui? Työnnän sormet kurkkuun mutten onnistu. Miten mä pääsen ruoasta eroon? Edes roskaruoasta? Miten mä oksennan?

MIKÄ MUA VAIVAA

Eilen sain koulussa itkukohtauksen, niin ei oo ikinä käynyt eikä tule enää ikinä käymään, jos musta riippuu. Selittämätön ahdistus vaan tuli ja hiipi mun selän taakse, enkä mä voinut enää mitään. Matkalla vessaan näin mun tyyliin parhaan kaverin meidän koulusta. Me ollaan tunnettu koko lukioaika, luulin että me ollaan oikeesti hyviä ystäviä, tuetaan toisiamme ja ollaan edes läsnä. Luulin.

Se jutteli jonkun jätkän kanssa, kattoi mun itkuisia apua anovia kasvoja, ja kääntyi pois. Kääntyi pois! Se jatkoi -kas kummaa- hyvin intensiiviseksi muuttunutta keskusteluaan, leikki ettei huomannut, ja mä juoksin kahta kauheammin itkien vessaan. Iltapäivällä se oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, toivotti hyvät viikonloput ja lähti niin nopeasti kuin suinkin. Hyvää viikonloppua sullekin. Saatana.

Se pieni ja laiha tyttö

Tänään en ole muuta miettinyt kuin että:

Mitä jos voisi vain juosta kesällä rannalla?
Mitä jos voisi bikineissäkin unohtaa miltä näyttää?
Mitä jos voisi vain pitää hauskaa tietäen näyttävänsä hyvältä?
Mitä jos voisi istua toisen sylissä pelkäämättä että toinen musertuu?
Mitä jos ei koko ajan tarvitsisi pelätä toisen kosketusta?
Mitä jos voisi aamulla vetäistä minkä tahansa paidan päälle?
Mitä jos ei tarvitsisi ostaa kaupasta aina liian isoja vaatteita?
Mitä jos sovituskopissa toteaisikin että "hei, täähän näyttää hyvältä"?
Mitä jos pienin kaupan koko olisikin liian iso? ?
Mitä jos näyttäisin niille, joiden mielestä minulla ei ole itsekuria?
Mitä jos osoittaisin, että minusta on siihen?
Mitä jos ei tarvitsi miettiä "jaksaakohan toi minua"
Mitä jos ihmiset sanoisivat "se pieni ja laiha tyttö" tai "se nätti" tarkoittaessaan minua?

Jatkakaa toki listaa, auttaa kiperissä tilanteissa (ainakin vähän)

Päivän saldo: 2060

On aivan ihanaa tietää, etten todellakaan ole yksin. Lukiessani muiden laihdutusblogeja tajusin, etten todellakaan ole ainut kamppailemassa tämän saman asian kanssa. (jos eksytte tänne niin laittakaa kommenttia, jos teillä on saman tyylinen blogi. ja vaikkei olisikaan..)

Keho huutaa ruokaa, ja mieli huutaa että älä syö. Kumpi huutaa lujempaa?

Liian usein blogit ovat niin synkkäsävyisiä ja masentuneita: tänään taas ahmin, en jaksanut käydä lenkillä, en ole laihtunut yhtään, olen niin lihava että ällöttää, heikottaa, on paha olo,
on NÄLKÄ! Ja kaikki tuo on ymmärrettävää, kun kroppa on vihollinen.

Taistelen itseäni vastaan. Voinko koskaan voittaa?

Olin tekemässä samanlaista päivitystä siitä, kuinka onnistuin tänään syömään yli 2000 kaloria. Mutta ehei! Teenkin jotain aivan muuta! Sain idean, josta saan aivan loistavan motivaation! Tästä blogista ei tule sellaista. Tästä tulee onnistujan blogi! Hoidan syömiseni ja liikkumiseni niin taidokkaasti ja itsekurilla, ettei mun todellakaan tarvitse tilittää, kuinka surkea päivä oli ja kuinka paljon söin.
Koska tulevaisuus on se, etten paljoa syö.

Hymiöitä siis luvassa, odottakaa vaan! (melkeen uskon itsekin tähän)