Hymyilisinkö laihana enemmän?

Mä olen alottanut tän postauksen nyt noin kuusi kertaa, enkä edelleenkään tiedä mitä mä sanoisin. No, elossa olen kuitenkin.

Tää elämä on ihan kamalaa. Mun tekisi mieli itkeä, mutten jaksa enää sitäkään. Tuijotan seinää ja vaellan koulun ja kodin väliä, kokeisiinluvusta tai velvollisuuksien hoitamisesta tietoakaan. Välttelen peiliä. Juon kahvia. Poltan tupakkaa joka välissä. Bussissa tuijotan lihavaa naista, joka ahtaa itseensä donitsia. Ehkä se hoitaa sillä sen rakkaushuolia. Mulla ei ole enää rakkautta. Oikein mihinkään. Mä en tiedä säälinkö sitä naista, vai olenko sille kateellinen.

Tuleeko sille naiselle siitä donitsista parempi mieli?

Te sanotte että mulla on itsekuria. Jos yrittää tahallaan ja pikkuhiljaa tappaa itseään ateria (lue: ateriattomuus) kerrallaan, niin onhan se kai itsekuria. Tekisi mieli sanoa, että se on myös typerää. No: se on myös typerää. Mutta samalla ihanaa. Voi saatana.

Mä en tykkää tykätä tästä!

En mä tykkää voida huonosti, en mä tykkää vältellä ruokailutilanteita ja ruokaa ja ruoasta puhumista. En mä tykkää olla syömättä, en mä halua kieltäytyä piknikeistä tai kiinalaisesta, en mä halua joutua kiusallisten kysymysten kohteeksi. Miksi mä sitten teen tätä? MIKSI! En mä tiedä. Mä piilotan laihdutukseen kaiken. Mä tykkään keskittyä vaan ja ainoastaan yhteen asiaan. Mä ahdistua vaan yhdestä asiasta kerrallaan. Mä tykkään siitä, ettei mun tarvitse ajatella muita ahdistavia asioita. Ja tämän lisäksi, MÄ TYKKÄISIN OLLA LAIHA. Mitä tästä yhdistelmästä voi tulla muuta kun käsittämätön määrä ruokakalentereita ja ruokamatkailua? Kiloja ja kaloreita.

Käsittämättömiä määriä ja käsittämättömän vähiä määriä.

Oon laihtunut kaksi kiloa. Vain kaksi. Haluaisin laihtua 44 kiloon. Siihen on vielä matkaa. En tiedä jaksanko kulkea sitä. Haluanko mä kulkea sitä? Oonko mä elossa kun pääsen perille? Jos pääsen. Mä en tiedä.

Voi hitto, mä en kertakaikkiaan tiedä.

Kolme päivää, kolme leipää

Ai että mitä kuuluu?

Ihanaa
loistavaa
täydellistä
uskomatonta

ja samalla ihan hirveetä.

Mä en olis ikinä voinut kuvitella että tähän on tultu. En ikinä! Mun ei enää tee mieli ahmia, mun ei tee mieli enää edes SYÖDÄ. Mun vatsa on kipeä ja kurnii, mutta mun ei tee mieli laittaa sinne mitään! Mua inhottaa se ajatus, että ylipäänsä avaisin suuni ja tunkisin sinne jotain. Ja vielä nielaisisin sen. Se menisi mun sisään ja pysyisi siellä. Apua?

Toisaalta taas oon alkanut voida tosi huonosti. Vatsa on kipeä, huimaa ja päätä särkee. Näkö sumenee välillä. Mun kroppa vaatii ja huutaa ruokaa, mutten haluaisi syödä.

MIKÄ IHMEEN YHDISTELMÄ SE NYT ON?

Haluan ruokaa, mutten halua. Mitä vittua? Tappelen mun kroppaa vastaan, ja jollen halua pyörtyä, mun on toteltava. Jotta pysyisin pystyssä, on pakko syödä. Enkä tykkää syömisestä. En enää halua syödä mitään. Edes herkkuja. Varsinkaan niitä. Kun tulee todella paha paikka, kävelen kauppaan ja pyörin siellä tunnin vaan ja ainoastaan sen takia etten haluaisi ostaa sieltä mitään, mutta on pakko. Pitäiskö mun kävellä vaan pois sieltä ja yrittää olla pyörtymättä? Niinkö ihminen hankkii itsensä sairaalakuntoon?

Haluisin kokeilla kuinka kauan mun kroppa jaksaa sinnitellä, mutta se on ihan kamalaa. Se ei ole enää edes henkisesti ihanaa, koska fyysisesti on niin huono olo. On ihan kamalaa voida huonosti. Se on myös tosi pelottavaa. Siinä oma itse katoaa sumeisiin silmiin vessan peilissä ja identiteetti hukkuu neljänteen juotuun vesilitraan päivässä

En siis tiedä uskallanko.

RUTIINIT PELASTAA

Mulla on täysin vakiintunu päivärytmi arkipäiville. Jos se ei toteudu, sekoan täysin, ahdistun ja päivä menee totaalisen pilalle ilman että se on tavallaan edes mennyt pilalle.

Halpiskännykkä herättää aina yhtä raivostuttavalla soittoäänellä. Tekisi älyttömästi mieli jäädä nukkumaan ensimmäisen tunnin yli, mutta tunnille meneminen kuluttaa enemmän kaloreita kuin nukkuminen. Siispä nousen ylös. Kampean sängystä vaan ja ainoastaan tahdonvoimalla, pyörryttää vähän, ihan vain vähän. Laitan hiukset nätiksi, meikkaan vähän ja pesen hampaat jos jaksan. Puen päälle yhden niistä lukuisista teltoista, jonka olen jo eilen valinnut. Se päällä ei tarvitse hävetä mitään, ja yleensä olen vieläpä ihan tyylikäs. Se on mun tyyli. Tulen keittiöön ja hymyilen hieman äidille ihan vaan tottumuksesta. Teen kahvia. Kaksi kaloria desilitrassa. Otan isän minulle tekemän leivän kohteliaasti pöydältä, huikkaan moimoit ja katoan rappuun. Hississä tarkistan, että paita ei ole mutrulla ja peittää perseen. Matkalla bussille heitän nenäliinaan käärityn voileivän roskiin, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Jos en syö aamulla ja liikun päivällä, mistä mun kroppa repii ne kalorit? Jostain sen on ne revittävä. Varastoista. Perseestä, reisistä, vatsasta, käsivarsista.

Bussimatkasta harvoin muistan mitään, koomailen. Metrossa nään jonkun koululaisen ja kävellessä koululle käyn raivostuttavaa, inhottavaa ja väkinäistä smalltalkia siitä mitä kuuluu ja mikä tunti on seuraavaksi. En puhu totuuksia, paitsi ehkä että väsyttää. Tekisi mieli tappaa se joku, jota mukamas kiinnostaa mun kuulumiset. Painuisi vittuun, kävelisi yksin ja kertoisi ihanasta elämästään jollekin toiselle. Hymyilen ja vastailen. Koulussa istun tunneilla ja yritän näyttää siedettävältä. Yritän oikeasti opiskella, koska ei ole muuta tekemistä. Vihaan paritehtäviä ja ryhmätöitä. Psykologiassa en tee itseanalyysejä koska en osaa vastata niihin. Vihaan oikeastaan niitäkin.

Ruokailun ajaksi katoan ulos, joko lenkille tai kirjastoon datamaan. Olen piilossa koko ruokavälkän, ettei kukaan kysy mitä ruokaa siellä oli tai että oonko jo käynyt syömässä. Jos joku silti pääsee kysymään, vastaan että ”joo kävin just, jotain samaa mömmöä se oli”. Kahdeltatoista juon tasan 0,33 litraa vettä, en enempää enkä vähempää. Täytän vesipullon uudestaan. Menen taas tunnille. Yleensä olen tehnyt läksyt ja vastaan vaan jos opettaja kysyy. En yleensä viittaa, vaikka tietäisin vastauksen.

Loppupäivä sujuu jo helpommin. Ei oikeastaan tee tiukkaa olla syömättä, eikä vatsa edes kurise ääneen. Nälkään tottuu. Ostan koulun välipalalta kahvin ja nauran salaa niille, jotka ahtavat naamaansa omenoita tai pastejoita. Tai marjapiirakoita! Iltapäivällä menen joko tanssiharkkoihin, joihinkin muihin harkkoihin, lenkille, salille tai kotiin. Yritän kuluttaa iltasella ainakin 300 kaloria.

Mutta sitten:

Kotona syön leivän. Toisenkin, jos tekee mieli (melkein aina tekee). Paahtoleivän, jonka välissä on juustoa ja salaattia. Se on parasta mitä tiedän. Oikeesti. Leipä, paahdettu leipä! En uskalla laskea sen satsin kaloreita. En voi luopua siitä, vaikka haluaisin. En tiedä haluanko. Katson salkkarit, dataan vähän ja aika paljonkin, käyn ehkä vielä kävelyllä ja menen nukkumaan. Seuraavana päivänä sama juttu.

Tää on ihan kamalaa, mutta onnellisen turvallista.