elossa ja maailma vinossa

MITEN OON VOINUT OLLA NÄIN KAUAN POISSA?

Kysyn vaan!

Pelkäsin kirjautua sisään. Aattelin että lukijat ovat kaikki kaikonneet ja jäljellä on vaan mun tekstit täynnä maailma suurinta epätoivoa ja valitusta valittamisesta.

Ei se onneksi ihan niin mennyt.

Lähipäivinä mä kirjotan ihan kaiken mitä mun elämään kuuluu ihan silläkin uhalla, ettei ketään kiinnosta. On tää elämä vieläkin maailman suurinta epätoivoa, mutta nyt siinä on ehkä jotain sisältöä.

Nyt luovutan ja menen nukkumaan, sain kumminkin kerrottua että olen elossa.
Ehkä enemmän kun ennen?

Ja kaiken lisäksi mä oon laihtunut, 44 kiloa täältä tullaan.

Kolme päivää, kolme leipää

Ai että mitä kuuluu?

Ihanaa
loistavaa
täydellistä
uskomatonta

ja samalla ihan hirveetä.

Mä en olis ikinä voinut kuvitella että tähän on tultu. En ikinä! Mun ei enää tee mieli ahmia, mun ei tee mieli enää edes SYÖDÄ. Mun vatsa on kipeä ja kurnii, mutta mun ei tee mieli laittaa sinne mitään! Mua inhottaa se ajatus, että ylipäänsä avaisin suuni ja tunkisin sinne jotain. Ja vielä nielaisisin sen. Se menisi mun sisään ja pysyisi siellä. Apua?

Toisaalta taas oon alkanut voida tosi huonosti. Vatsa on kipeä, huimaa ja päätä särkee. Näkö sumenee välillä. Mun kroppa vaatii ja huutaa ruokaa, mutten haluaisi syödä.

MIKÄ IHMEEN YHDISTELMÄ SE NYT ON?

Haluan ruokaa, mutten halua. Mitä vittua? Tappelen mun kroppaa vastaan, ja jollen halua pyörtyä, mun on toteltava. Jotta pysyisin pystyssä, on pakko syödä. Enkä tykkää syömisestä. En enää halua syödä mitään. Edes herkkuja. Varsinkaan niitä. Kun tulee todella paha paikka, kävelen kauppaan ja pyörin siellä tunnin vaan ja ainoastaan sen takia etten haluaisi ostaa sieltä mitään, mutta on pakko. Pitäiskö mun kävellä vaan pois sieltä ja yrittää olla pyörtymättä? Niinkö ihminen hankkii itsensä sairaalakuntoon?

Haluisin kokeilla kuinka kauan mun kroppa jaksaa sinnitellä, mutta se on ihan kamalaa. Se ei ole enää edes henkisesti ihanaa, koska fyysisesti on niin huono olo. On ihan kamalaa voida huonosti. Se on myös tosi pelottavaa. Siinä oma itse katoaa sumeisiin silmiin vessan peilissä ja identiteetti hukkuu neljänteen juotuun vesilitraan päivässä

En siis tiedä uskallanko.

Epäonnistut vain, jos lakkaat yrittämästä

Mun varmaan kuuluisi nyt pomppia ja hyppiä ilosta, mutta mä hädin tuskin pysyn pystyssä. Mun kuuluisi olla niin onnellinen kuin vain kukaan onnistuja voi olla, mutten ole. Yhtäkkiä tajuan, että iloitseminenkin vaatii energiaa. Mitä se taas olikaan? En jaksa edes hymyillä. En jaksa kirjoittaa postausta, vaikka tämä blogi on mulle henki ja elämä. Pääsen koneelle seuraavan kerran vasta tiistaina, enkä jaksa edes olla siitä pahoillani. Murjotan kaikille, itellenikin, ja sanon että joo, totta kai, mulle kuuluu tosi hyvää. Loistavaa suorastaan.

Ja sitä paitsi se on osittain totuus.

Oon ihan selvästi laihtunut, ei epäilystäkään. Vaaka näyttää vaan kiloa vähemmän, mutta hitto vie, mulla on melkeen sixpäkki! Mun jenkkakahvat on kadonneet melkeen kokonaan, ja persekin on kohta jo ihan ihmisen. Mun reidet on selvästi kaventuneet, ne näyttää housuissa paremmalta, ja kuppikoko yhtä pienempi (!). Ehkä mun paino on enemmän lihasta? Mutta mistä helvetistä se on voinut tulla? Vai taivaasta?

Oon alkanut oikeesti liikkua. Oon käynyt keskellä koulupäivää lenkillä (mikä on muuten sairaan vaikeeta, koska kavereiden mielestä se on sairasta), oon käynyt monena iltana lenkillä, ostanut salikortin ja hankkinut kotiin jumppamaton. Oon tehnyt sarjoja ja kuunnellut musiikkia.

En syö enää paljon mitään, eikä tee edes kovin tiukkaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, joten se kannattaa jättää väliin. Jos ei aamuisin syö ennen liikuntaa, keho polttaa rasvavarastoja. Yksinkertaista? Juon vaan kahvia, se riittää aamuksi hyvin. En syö enää koulussa. Yks kaks huomaankin että hitto, kello on kolme enkä ole muuta kun juonut kahvia. Sitten syön jotain, maksimissaan 200 kaloria. Jos on illalla tekemistä, ei ruokaa edes ajattele, joten on helppo olla syömättä mitään. Okei, nyt vähän valehtelin. Mähän ajattelen ruokaa ainakin kerran tunnissa koko loppupäivän, mutta eihän ruoan ajattelu niitä kaloreita mun sisään tuo. Päinvastoin, se kuluttaa kaloreita. Tadaa?

Mun kavereita ei enää kiinnosta. En muista millon viimeksi olisin hymyillyt koulussa, ja nyt ne on luovuttaneet niiden ”mikä sulla on?” –kysymystensä kanssa. Vastasin niille tarpeeksi monta kertaa ”ei mikään”, ja ne luovutti. Nyt ne antaa mun olla rauhassa, mikä passaa mulle loistavasti.

Voi kun mun kuulumiset olisivatkin tässä, voisin lopettaa tähän ja olla onnellinen. Mutta ei.

Jos rehellisiä ollaan, kuuluu mulle jotain huonoakin. Paljonkin. Söin äsken 100 grammaa suklaata, 500 kaloria, tosta vaan, enkä edes huomannut. En voi oksentaa koska vanhemmat on täällä. En edes osaa enää oksentaa. Se on vaan säälittävää kakomista, ilman mitään tulosta. Mun päätä särkee koko ajan, taukoamatta. Lääkitys auttaa välillä. Mua huimaa, ja mun näkö heittää. Mulla on huono olo koko ajan, niin, että oon alkanut jo tottua siihen. Ajattelen pakkomielteisesti ruokaa koko ajan. Jos söisin, mitä söisin nyt? Miten söisin sen? Missä söisin? Miltä se maistuisi? Kuinka paljon söisin sitä? Kuinka paljon paremmaksi se tekiskään olon? Jos osaisin oksentaa, söisin suklaata, nougatjäätelöä, pizzaa, majoneesia, leipää, leipää, leipää, ranskalaisia, nugetteja, sipsiä, dippiä, karkkia, pasteijoita, patonkia…
APUA, opettakaa mut oksentamaan taas.

Ja sitten, oikeestaan haluisin että mun kavereita kiinnostaisi. Haluisin takas ne ajat kun mun kaveri ravisteli mut melkeen hajalle olkapäistä huutaen että mä olen sairas ja mun pitää tajuta, että tää mun ruoalla sekoilu on vaarallista. Haluisin taas nähdä mun toisen kaverin itkevän kyyneleitä mun puolesta, koska se oli niin huolissaan. Haluisin, että mulle suututaan kun en syö. Haluisin takas ne lauseet kuten ”meidän pitää puhua”, tai ”tuutsä syömään?”. Haluisin takasin sen päivän, kun mun kaveri syötti mulle tonnikalasalaattia haarukallinen kerrallaan. Ja hymyili. Haluisin tuntea itteni tärkeäksi, haluisin että joku välittäisi, huutaisi, raivostuisi, tuntisi jotain, haluaisi auttaa. Tajuaisi mun hädän, pahan olon, kysyisi, välittäisi, olisi läsnä. Kertoisi mulle mitä mun pitää tehdä, pakottaisi, niin että se vastuu ei olisi enää mulla.

Haluisin niin kovin syödä, mutten voi. En vaan voi. Enkä oikeesti edes tiedä haluanko.

Pitkästä aikaa onnellinen

Viime aikoina mä oon vaan maannut iltasin sängyllä miettien kuinka säälittävä ihminen voi olla. Oon ajatellu miks mä en ikinä onnistu missään, ainakaan laihdutuksessa. Oon ajatellu olevani itsekuriton idiootti, joka söi taas tänään kun sika, ei lähtenyt lenkille eikä saanut mitään muutakaan aikaseksi. Yks iso epäonnistuja, joka vaan lihoo eikä osaa mitään muuta.

Oikeastaan oon tota kaikkea, varsinkin idiootti.
Mutta saanko mä kysyä:
KUKA OIKEEN VOI LAIHTUA, JOS KELAA NOIN KOKO AJAN?
Ei kukaan?

Anteeks kielenkäyttö taas, mutta miksi VITUSSA mä teen tästä laihdutuksesta itelleni ihan kauheeta koko ajan? Miks mä ryven itsesäälissä ja itkeskelen, enkä saa mitään aikaseks kuitenkaan? Lihon vaan, ja valitan. Miks mä syön paskaa ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä et oon olemassa, miks mä oon onneton ja vihaan itteäni? Sitäkö mä oikeesti haluun elämältä? Onnellinen nuoruus, voi jeesus.

Entä jos mä välillä tekisin jotain muuta kun vaan makaisin sängyllä valittamassa?! Kävisin vaikka kuluttamassa kaloreita? Enhän mä sillä itsesäälillä niitä kuluta! Entä jos mä vaihteeksi vaikka suhtautuisin laihdutukseen positiivisesti? Eihän se ole mikään maailman suurin vihollinen, vaan keino jolla mä pääsen mun tavotteisiin! Se on vaan keino, ei mitään muuta. Ei ruoka ole mun maailman suurin viholliseni joka vaanii joka nurkan takana, se on vaan ruokaa, ei muuta. Vaan ja ainoastaan ruokaa! Maailmassa on paljon muitakin asioita joita voi vihata ja joita voi rakastaa.

Mä voisin asennoitua eri tavalla, ja laihtuisin oikeesti. Sehän on tutkittukin! Jos ihminen miettii koko ajan ettei saa syödä, ei saa syödä, ei saa syödä niin sehän syö! Jos se miettii että laihdutus on kamalaa laihdutus on kamalaa, niin sehän on? Kaikkihan on kiinni asenteesta? Mitä jos mä vaan yrittäisin paremmin tottua nälkään ja keksisin muita asioita joihin suuntaan energian? Maailma on täys ihania asioita!


Mä voin vaikka lähteä kävelemään rantaan ja tuntea tuulen mun kasvoilla tai polttaa V:n kanssa tupakkaa lumihangessa ja tehdä lumienkeleitä, mähän voin katsoa Amelien ja leikkiä olevani rakastunut, mähän voin vaihteeksi hymyillä mun koulukavereille, mähän voin valvoa yötä myöten ja nauraa seurassa, mähän voin juoda aamukahvin ja polttaa aamutupakan jossain puistossa niin kun kaikissa leffoissa, mähän voin lähteä V:n kanssa kiertämään Helsinkiä ja ettimään uusia ihania paikkoja, mähän voin tehdä vaikka mitä, eikä kukaan estä! Ei edes laihdutus. Kroppahan vaan kiittää että liikun. Kulutan koko ajan.

Mä hypin täällä ilosta. Ehkä tää on vaan hetkellistä, tai oon vaan seonnut, mutta ihan sama! Nyt ainakin tuntuu, ettei huvita syödä mitään! Mulla on elämässä paljon muutakin. Syömisen sijaan voisin nyt lähteä vaikka katulamppujen alle juoksentelemaan ja hymyilemään itsekseni, tai askarrella tai runoilla tai kuunnella hyvää musiikkia ja vaan tanssia tai ylipäänsä tehdä jotain muuta kun ajatella ruokaa. On mulla muutakin tekemistä.

Ja silti laihdun koko ajan!