Tää elämä on ihan kamalaa. Mun tekisi mieli itkeä, mutten jaksa enää sitäkään. Tuijotan seinää ja vaellan koulun ja kodin väliä, kokeisiinluvusta tai velvollisuuksien hoitamisesta tietoakaan. Välttelen peiliä. Juon kahvia. Poltan tupakkaa joka välissä. Bussissa tuijotan lihavaa naista, joka ahtaa itseensä donitsia. Ehkä se hoitaa sillä sen rakkaushuolia. Mulla ei ole enää rakkautta. Oikein mihinkään. Mä en tiedä säälinkö sitä naista, vai olenko sille kateellinen.
Tuleeko sille naiselle siitä donitsista parempi mieli?
Te sanotte että mulla on itsekuria. Jos yrittää tahallaan ja pikkuhiljaa tappaa itseään ateria (lue: ateriattomuus) kerrallaan, niin onhan se kai itsekuria. Tekisi mieli sanoa, että se on myös typerää. No: se on myös typerää. Mutta samalla ihanaa. Voi saatana.
Mä en tykkää tykätä tästä!
En mä tykkää voida huonosti, en mä tykkää vältellä ruokailutilanteita ja ruokaa ja ruoasta puhumista. En mä tykkää olla syömättä, en mä halua kieltäytyä piknikeistä tai kiinalaisesta, en mä halua joutua kiusallisten kysymysten kohteeksi. Miksi mä sitten teen tätä? MIKSI! En mä tiedä. Mä piilotan laihdutukseen kaiken. Mä tykkään keskittyä vaan ja ainoastaan yhteen asiaan. Mä ahdistua vaan yhdestä asiasta kerrallaan. Mä tykkään siitä, ettei mun tarvitse ajatella muita ahdistavia asioita. Ja tämän lisäksi, MÄ TYKKÄISIN OLLA LAIHA. Mitä tästä yhdistelmästä voi tulla muuta kun käsittämätön määrä ruokakalentereita ja ruokamatkailua? Kiloja ja kaloreita.
Käsittämättömiä määriä ja käsittämättömän vähiä määriä.
Oon laihtunut kaksi kiloa. Vain kaksi. Haluaisin laihtua 44 kiloon. Siihen on vielä matkaa. En tiedä jaksanko kulkea sitä. Haluanko mä kulkea sitä? Oonko mä elossa kun pääsen perille? Jos pääsen. Mä en tiedä.
Voi hitto, mä en kertakaikkiaan tiedä.
Tekstit
11 kommenttia:
Mä olin syömättä n. 12 päivää, en melkein sitäkään. Sitä ennen söin vähän, tai en ollenkaan, kunnes en enään voinut laittaa mitään suuhuni.
Yritän pärjätä, vaikka vaikeaa se tekee. En tiedä miten olisin kotona, en tiedä mitään.
Voimia sinulle myös.
Hahahaa, kiitos!
Ja pidä murunen sinäkin järki kädessä, muuten tosiaan ollaan letkuissa. ;)
Muakin ärsyttää, että kaikki se ihana ruoka (ja etenkin sen tuoksu)houkuttelee niin pirusti, mutta joka kerta on pakko kieltäytyä siitä. Tai no ei aina. Mutta joka tapauksessa, ymmärrän tuon tunteen läpikotoaisin.
saakeli et on vaikeeta syyä, juua ja olla .. viel vähissä vaatteista .
vitti.
Kannustakaa tosianne POIS tuosta häiriöstä, älkää pohtiko kauanko "saa" sinnitellä että joutuu letkuun. Oma läheiseni on letkuissa, ja on laiha, ja palelee, ja sydän hakkaa hitaasti. Onko hän nyt sitten onnellinen, nythän hän on laiha, ninkuin te kaikki haluatte??? EI OLE!
Uskokaa nyt hyvät ihmiset että anorektisen laiha ja onnellinen eivät ole synonyymejä toisilleen. Ja, se anoreksia, sepä ei koskaan sano sinulle että "Noniin, nyt voit lopettaa, olet tarpeeksi laiha ja kaunis". Ehei, se haluaa sinut kokonaan. JA siitäkö haluatte pitää kiinni? Keinolla millä hyvänsä. Onnea matkaan, matkanne päättyy samalla tavalla kaikille. Ellette hyppää junasta pois. Hypätkää jos vielä pystytte omin jaloin!
ÄLÄ LUE JOS HALUUT PARANTUA
Anteeks mun kommentista ja ajatuksista ei varmaan oo apua,mutta ensin sanon tolle anonyymille että vois pitää suutansa vähän piukemmalla koska mä ainakin olisin mielummin letkuissa kun tää mikä nyt oon(läski!!!!)Ja ton viime (ja ehkä edellisenkin en muista tarkkaan)viikon syömisen ja välinpitämättömyyden takia sun itsekuri on ihailtavaa ja ihanaa.Olin jo ehtinyt unohtaa miten paremmalta tuntuu olla syömättä ajattelemalla että ruoka on paskaa kun ahtaa sitä itseensä.Eli anteeks ja kiitos ihanan täydellisestä blogista joka on auttanut mua eniten muistamaan mikä on tärkeää.Kiitos.
Anonyymi, ei tuo käännyttämisesi onnistu. Jospa käyttäisit aikaasi hyödyllisemmin ja itsellesikin mukavammalla tavalla kuin sh-blogeja lukemalla.
kiitos kommentistasi =) ei siitä tullut mtn suurempaa, ja onneksi sekin unohtui pian. tsemppiä sulle, kyllä se siitä!
ja voin kertoa, ei sille naiselle tullut siitä donitsista yhtään parempi olo. ja mieti mihin kaikkeen fiksumpaan se olis voinut sen rahan tunkea? vaikkapa tasapainolautaan, jolla se kiinteytyis enemmän? hyvin menee nyt, jaksa jatkaa, se 44kg ei ole niin kaukana kuin luulet (:
tykkään susta, sun blogista ja varsinki kirjotustyylistäs ja kuvista.
elämäs on hyviiki asioita, ne pitäis vaa ite keksiä ja joskus ne katoaa.
toivottavasti et lopeta postailua kokonaan, mut tauot on ihan tosi sallittuja.
voimii.
Huh...
Olen sama anonyymi joka teitä täällä ärsytti kommenteillaan. Pyysitte pois näitä sivuja lukemasta ja keksimään parempaa tekemistä.
Oma lapseni makaa nenämahaletkussa sydän harvakseen sykkien anoreksian "ansiosta", joten ehkäpä siksi nämä sivut vetävät puoleensa, että ymmärtäisin, osaisin auttaa ja tukea.
Sama Anonyymi
Tykkään sun kirjoituksista ja on hienoo et voit jakaa ajatuksias itsestäs noin avoimesti. :) itselläni ei ole anoreksiaa, ja ymmärrän anonyymin kannan siinä mielessä, että on ehkä vaikea ymmärtää sellaista. Mutta tajuan myös sen että ei siihen auta se että käskee vaan toista syömään tai ihmetellään mikä siinä on nii vitun vaikeaa. Uskon, että se ei ole niin helppoa kuin ulkopuoliselle vaan näyttää. Välillä ei siis kannattaisi toisten asioita niin mustavalkoisesti arvostella. typerää.
Lähetä kommentti