RUTIINIT PELASTAA

Mulla on täysin vakiintunu päivärytmi arkipäiville. Jos se ei toteudu, sekoan täysin, ahdistun ja päivä menee totaalisen pilalle ilman että se on tavallaan edes mennyt pilalle.

Halpiskännykkä herättää aina yhtä raivostuttavalla soittoäänellä. Tekisi älyttömästi mieli jäädä nukkumaan ensimmäisen tunnin yli, mutta tunnille meneminen kuluttaa enemmän kaloreita kuin nukkuminen. Siispä nousen ylös. Kampean sängystä vaan ja ainoastaan tahdonvoimalla, pyörryttää vähän, ihan vain vähän. Laitan hiukset nätiksi, meikkaan vähän ja pesen hampaat jos jaksan. Puen päälle yhden niistä lukuisista teltoista, jonka olen jo eilen valinnut. Se päällä ei tarvitse hävetä mitään, ja yleensä olen vieläpä ihan tyylikäs. Se on mun tyyli. Tulen keittiöön ja hymyilen hieman äidille ihan vaan tottumuksesta. Teen kahvia. Kaksi kaloria desilitrassa. Otan isän minulle tekemän leivän kohteliaasti pöydältä, huikkaan moimoit ja katoan rappuun. Hississä tarkistan, että paita ei ole mutrulla ja peittää perseen. Matkalla bussille heitän nenäliinaan käärityn voileivän roskiin, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Jos en syö aamulla ja liikun päivällä, mistä mun kroppa repii ne kalorit? Jostain sen on ne revittävä. Varastoista. Perseestä, reisistä, vatsasta, käsivarsista.

Bussimatkasta harvoin muistan mitään, koomailen. Metrossa nään jonkun koululaisen ja kävellessä koululle käyn raivostuttavaa, inhottavaa ja väkinäistä smalltalkia siitä mitä kuuluu ja mikä tunti on seuraavaksi. En puhu totuuksia, paitsi ehkä että väsyttää. Tekisi mieli tappaa se joku, jota mukamas kiinnostaa mun kuulumiset. Painuisi vittuun, kävelisi yksin ja kertoisi ihanasta elämästään jollekin toiselle. Hymyilen ja vastailen. Koulussa istun tunneilla ja yritän näyttää siedettävältä. Yritän oikeasti opiskella, koska ei ole muuta tekemistä. Vihaan paritehtäviä ja ryhmätöitä. Psykologiassa en tee itseanalyysejä koska en osaa vastata niihin. Vihaan oikeastaan niitäkin.

Ruokailun ajaksi katoan ulos, joko lenkille tai kirjastoon datamaan. Olen piilossa koko ruokavälkän, ettei kukaan kysy mitä ruokaa siellä oli tai että oonko jo käynyt syömässä. Jos joku silti pääsee kysymään, vastaan että ”joo kävin just, jotain samaa mömmöä se oli”. Kahdeltatoista juon tasan 0,33 litraa vettä, en enempää enkä vähempää. Täytän vesipullon uudestaan. Menen taas tunnille. Yleensä olen tehnyt läksyt ja vastaan vaan jos opettaja kysyy. En yleensä viittaa, vaikka tietäisin vastauksen.

Loppupäivä sujuu jo helpommin. Ei oikeastaan tee tiukkaa olla syömättä, eikä vatsa edes kurise ääneen. Nälkään tottuu. Ostan koulun välipalalta kahvin ja nauran salaa niille, jotka ahtavat naamaansa omenoita tai pastejoita. Tai marjapiirakoita! Iltapäivällä menen joko tanssiharkkoihin, joihinkin muihin harkkoihin, lenkille, salille tai kotiin. Yritän kuluttaa iltasella ainakin 300 kaloria.

Mutta sitten:

Kotona syön leivän. Toisenkin, jos tekee mieli (melkein aina tekee). Paahtoleivän, jonka välissä on juustoa ja salaattia. Se on parasta mitä tiedän. Oikeesti. Leipä, paahdettu leipä! En uskalla laskea sen satsin kaloreita. En voi luopua siitä, vaikka haluaisin. En tiedä haluanko. Katson salkkarit, dataan vähän ja aika paljonkin, käyn ehkä vielä kävelyllä ja menen nukkumaan. Seuraavana päivänä sama juttu.

Tää on ihan kamalaa, mutta onnellisen turvallista.