Tai en minä tiedä onko. Mä olen niin saatanan ristiriitainen, että oon itekin ihan sekasin. En mä enää tiedä mitä mä haluan. Nyt just mä haluisin vaan itkeä. Ihan kun se mitään edes auttaisi.
Skarppaa, tyttö skarppaa
Mä haluan laihtua, mutta miten näin rikkinäinen ja itsekuriton tyttö voi oikeasti saavuttaa mitään tuloksia? Ei musta ole tähän. Tekis mieli vaan huutaa koko maailmalle että MUSTA EI OLE TÄHÄN! Ja ei, en tarkota laihtumista, vaan että
MUSTA EI OLE ELÄMÄÄN TÄTÄ ELÄMÄÄ!
Mä en osaa. Mä en vaan osaa huolehtia että olen tehnyt kaikki koulujutut ajallaan. Mä en osaa huolehtia, että söisin tarpeeksi mutta en liikaa. Mä en osaa siivota mun huonetta tai olla muille ystävällinen, mä en osaa maksaa mun laskuja tai ottaa muita huomioon kun en osaa ottaa itseänikään, mä en osaa olla itselleni hyvä kun en mielestäni ansaitse sitä, mä en osaa elää normaalia elämää tajuutteko, mä en vaan osaa. Voiko joku opettaa? Enkä mä edes hitto vieköön tiedä haluaisinko mä osata.
Laihtumiseen voi hukuttaa niin paljon. Sehän se. Niin paljon. Voin valehdella itelleni, ettei mulla ole muita ongelmia kuin se, että olen mun painonpudotustahdista jäljessä ja söin eilen leivän. Siinä mun kaikki ongelmat, ja niille voi aina tehdä jotain. Voin unohtaa mun ihmissuhteet, arjen, elämänhallinnan ja kaiken muun, kun laihdutan. Laihdutus on mulle arki ja ihmissuhteet ja elämänhallinta. Mutta mitä sitten kun en onnistu siinä? Mitä sitten kun en laihdu vaan lihon, mitä sitten kun mun kuviteltu ainoa elämänsisältö menee penkin alle? Mitä sitten KUN epäonnistun? Ja vielä useasti? Mitä sitten kun syön monta leipää, tai olen kilon sijasta kaksi kiloa jäljessä mun tahdista? MITÄ SITTEN?
Siinä sitä sitten ollaan. Tai siis: tässä sitä sitten ollaan. Mä en ole missään hyvä, edes laihdutuksessa vaikka luulin osaavani edes sen. Oon lihonut kilon. Musta tuntuu nyt just yhdeltä isolta epäonnistujalta, joka lihoo ja dataa koneella vuodattaen itku kurkussa elämäänsä ihmisille, joista tiedän lähinnä mitä ne syö eli mitä ne ei syö. Kertomassa siitä kaikkein salaisimmasta asiasta kaiken kaikille, myös niille anonyymeille jotka vastaavat mun hätään:
”mä en tajua miks vitussa elämä pitää tehä noin vaikeeksi? etkö voi vaan syödä normaalisti ja lopettaa noi laihdutuspuheet jotka saa sun olon huonoksi?”
SEPÄ SE! Ai että miksen? No. Äh. Olisi hienoa jos osaisin vastata sulle anonyymi, miksen voi lopettaa. SE OLISI NIIN HIENOA. Mutta kun en osaa.
Et kuitenkaan arvaa kuinka paljon haluisinkaan lopettaa. Millaista oliskaan huomenna herätä linnunlauluun ja tuntea kun aurinko paistaa ikkunasta. Millaista olisi nousta ylös niin, ettei yhtään huimaisi, mennä syömään aamiaiseksi paahtoleipää ja lukea hesaria kahvikupposen ääressä. Kuinka ihanaa oliskaan nauraa koulussa, syödä kouluruokana kalapullia onnellisena ja vappuna syödä viinirypäleitä ja karjalanpiirakoita kavereiden kanssa jossain puistossa.
Kyseinen anonyymi varmaan voi tehdä kaiken tuon, kun kerran kommentti on ton laatuinen. Et tiedäkään kuinka paljon kadehdin sua, ihan tosissaan. Muistan aina ne hetket, kun joku kommentoi että on mulle kateellinen. Niinä hetkinä mä tuijotan tätä näyttöä pitkään ja en tiedä pitäisikö itkeä vai itkeä.
Jos joku on mulle MUN elämästä kateellinen, niin mä en tiedä mikä on mennyt vikaan. Koska tässä ei ole niin mitään hehkeetä, ja mä olen niin hakoteillä että itkettää. Vieläkin.
Joten sinä anonyymi, ota ilo irti elämästäs vaikka heti vappuna. Tee se munkin puolesta. Mä en enää osaa.
Tekstit
17 kommenttia:
Sun teksti sai kyllä itellekin kyyneleet silmiin. Et oo yksin tän asian kanssa. Voimia <3
Taas pitkästä aikaa täälä. Oli kova lukeminen ku en oo yli kk käyny täälä lueskelemassa.
Voi kuule.. No mun paino taas ei hievaha yhtään minnekkään... Siis se on ja pysyy sellasena ällöttävän isona.. Vaikka käyn joka päivä lenkillä ja vaikka teen mitä! Mut on tuomittu olemaan läski... Arvaa kuinka paljo mua masentaa.. sä oot silti saanu kokoo ees vähä sellasta edistymisen tunnetta.. edes hetken.. mä en oo ollenkaa.. Nytki mä tässä ootan teen valmistumista ja elän teellä tän loppu päivän... Tulin koulusta parituntii sitte ja joku vitun paska mun päässä sai mut syömään leivän juuston ja voin kera.. Tekis mieli itkee.. miks mä oon niin paska kaikessa?!? Siis syöminen on niin saakelin helppoo. Senku vaan mättää ruokaa suuhun ja pureskelee ja nielee.. Mut sen lopettamisen luulis olevan helpompaa.. Ei tartte ees sormea liikuttaa.. Mut silti sitä ajautuu jotenki kummasti sinne jääkaapille ja huomaa että onki syöny ihan hetkessä vaikka ja mitä paskaa.. Tää on niin turhauttavaa!
Onpas kyllä tasokasta porukkaa koko netti täynnä... Sun tekstis liikutti ainakin allekirjoittanutta, kuullostaa niin tutulta :/ jaksamisia sinne! =)
No en mä kymmentä kiloa enää millään ehdikään laihtua; kirjotin noi tavotteet joskus helmikuussa : D
Hyvä jos saisin pois edes viisi kiloa ennen loman alkua..
Musta tuntuu et se sama anonyymi on seikkailut myös mun ja lasipalasen sivuilla. Se kaikkitietävä.
Mua pidättelee se, että ei ole seuroja jonne mennä ja jossa oikeesti joku osais pelat. Ehkä 45-60km (?) päästä alkais löytymään. Nytkin mun treenimatka on 20km, se sitten 4x viikossa, en omista mopo/autokorttia, joten joudun aina vaivaamaan vanhempia jne.
heippa hei. kiva kun eksyit ja lisäsit... Mä lisäilen myös sun blogin, ja käyn välillä sitten kurkkimassa mitä sulle kuuluu.
Voimia!
Jo se että tulisit mielelläsi auttaa tosi paljon ^^
Ja voimia sinulle <3
Niimpä... Vaikeeta se on. Eikä todennäköisesti edes sen arvoista. Siis laihduttaminen... Ja silti se vaan vie jotenkin mukanaan.
Voi sua, koita jaksella äläkä välitä tuosta anonyymista!
niin teen, mutta luulempa että tuskin saadaan koskaan tuota tietää... huoh turhauttavaa.
Alkoi minua myös itkettää kirjoituksesi. Et ole yksin ja jos tietäisinkin miten olla onnellinen, miten elää ilman syömishäiriötä, ilman tätä helvettiä ja kuolemaa niin kertoisin heti, huutaisin sen salaisuuden kaikille ettei vain kukaan jäisi sitä kuulematta. Mutta... kun en tiedä ja sitä olen yrittänyt etsiä niin kauan. Voimia hirveästi *hali*
Kiitos kommentistasi. :) Huh kylläpä tunnut tarvitsevan voimia taisteluusi! Minäkin lähetän tässä niitä sinulle. Voimia siis. :) En ole vielä ehtinyt blogiasi tarkemmin tutkia, mutta se ainakin vaikuttaa kivalta. Pidän erityisesti sen kuvista äärettömän paljon. Kevättä sulle!
Niimpä... Jos haluaa parantua.
Mä en tiedä oonko missään vaiheessa edes halunnut sitä 100%. 99% ehkä. Mutta sitten parhaimpinakin hetkinä mussa on ollut se pieni osa, joka ajattelee, että sitten kun voin niin pudotan nää kamalat kilot... Joka päivä. :/ Ei sitä vastaan jaksa loputtomasti taistella...
Kysyit joskus 15.3. multa et mikä on pediatri, ni nyt vastaan _todella_ myöhässä. Eli pediatri on kai joku lääkäri. Mulla se ainaskin seuraa painoa ym ym. Eipä ollu kauheen selvä vastaus..
Todella.. Näitä anonyymejä täällä riittääkin. Onneksi minun kohdalleni eivät osu.
Luulen, että sinun tilassasi olevia kadehditaan, koska luullaan, että laihat ovat onnellisia. Saman virheen köyhät tekevät rikkaita ajatellessaan jne. Mutta sitten, kun laihuus on koko elämä, ei ole mitään kadehdittavaa, koska silloin se on muuttunut syövän kaltaiseksi.
Mutta minähän uskon, että jonain päivänä heräät vielä siihen iloiseen linnunlaulun täyttämään päivään. Moni on onnistunut siihen, kunhan on ehtinyt kääntyä ajoissa poispäin. Kiitos kommentistasi <3
Juu i know tässä taas yksi anonyymi tai oikeestaan en tiedä en tiedä susta tai sun jutuista juuri mitään muuta kuin kirjoitukses,mutta mun oli pakko sanoo että ymmärrän sua.Ei mulla muuta muuta kun oo syömättä jos huvittaa syö jos huvittaa äläkä mieti mitä muut sanoo.
Hang in there!
Sä kirjoitat tosi hyvin ja sun tekstejäsi on kiva lukea. Yhdyn Miyakon kommenttiin, eli et ole yksin<3 Multakin voimia sulle ja toivon että voit vielä paremmin ja pääset vähitellen ulos tosta kaikesta, niin vaikeaa kuin se onkin. Tsemppiä ja voimia!
Lähetä kommentti