Mä elän ihan jonkun toisen elämää. Tuntuu kun vaan kattoisin itteäni vierestä tekemässä hulluja asioita, osaamatta muuttaa mitään. Haluamatta muuttaa mitään? Lähden kaljalle keskellä koulupäivää, jään sille tielleni ja vedän tiistaikännit ja tiistaikalorit kerralla naamaan seurassa jota en edes tunne. Flirttailen puolituntemattomalle nuorelle söpölle pojalle, joka kysyy mua baariin ja kahville koko ajan. Poltan tupakkaa vaikka ääni on lähtenyt, ahmin juustosämpylöitä ja suklaata samaan aikaan ja vuorotellen, juoksen vaa'an ja jääkaapin väliä tietämättä kumman edessä viihdyn paremmin. Menen apteekkiin ostamaan laihdutuslääkettä (jota SAA ilman reseptiä, sittenkin), en uskalla ostaa koska musta tuntuu syömishäiriöiseltä kilometrin päähän vaikken vieläkään mielestäni ole sitä.
"Eihän sillä voi olla syömishäiriötä, sehän syö vaikka mitä."
Mä haluaisin silti, että mut otettaisiin tosissaan. Mä haluaisin luvan HALUTA jotain. Mä haluaisin luvan olla vakavasti otettava ihminen, jolla on tunteita ja päämääriä ja haluamisen kohteita. Mä haluaisin, että joku kysyisi mitä mulle kuuluu. Tai jos kerron jollekin "ystävälle" miltä tuntuu, niin kukaan ei käsittäisi mua vaan huomiota hakevana teininä, jolla ei ole mitään oikeita ongelmia. Mä vaan haluaisin, että joku kuuntelisi.
Kertoisin niistä hetkistä jolloin mä istun yksin kotona keittiössä ja mietin mihin mun elämä on menossa. Mä kertoisin niistä epätoivoisista itkuista ja peilikuvan inhoamisesta, mä kertoisin itseni satuttamisesta ja vaa'an lukemista, mä kertoisin mun ihmissuhteista jotka on jo aikaa sitten lakanneet olemasta suhteita. Mä kertoisin niistä järkyttävistä illoista jolloin olen päätynyt sinne ja sinne sen ja sen kanssa ja tehnyt sellaisia asioita joista en haluaisi ääneen puhua.
Oon miettinyt että menisin oikeesti koulupsykologille. Se olisi ainakin hetken hiljaa ja katsoisi silmiin. Se saattaisi uskoa, että mulla ei oikeasti nyt mene hyvin ja haluaisin tähän muutosta. Ehkä se antaisi mulle lääkärin numeron ja menisin lääkäriin joka antaisi mulle diagnoosin.
En tiedä saisinko sellaisen. Tai jos saisin, olisiko se "epätyypillinen laihuushäiriö", vaiko "lievä masennus", vaiko "säälittävä huomionhakuinen teini, joka keksii ongelmia koska elämässä ei ole muutakaan."
Jos saisin noista ensimmäisen diagnoosin, ehkä ottaisin sitten itseni tosissaan ja muutkin ottaisi. Mun kaverit ehkä ymmärtäisivät, että mulla on joku oikeesti hätänä. Paitsi: en tiedä onko mulla syytä mihinkään hätään, vai liioittelenko vaan?
Sehän se kun mä en tiedä. En oo tiennyt enää pitkään aikaan.
Tekstit
3 kommenttia:
Sä olet hukassa ja kaipaat jotakuta jolle puhua, joten miksi et menisi puhumaan psykologille? Se ottais sut vakavasti ja auttais. Suosittelen todella, se helpottaa.
mulla on niin usein ihan samanlainen olo. en uskalla/halua hakea mitään apua mihinkään, koska kukaan ei kuitenkaan ottais mua tosissaan. pelkään ihan hermoraunioisesti leimaantumista. en halua olla 'yks niistä teinitytöistä, joil on jotain "ongelmia" taas'. ymmärrän sua hyvin, mutta luulen sen helpottavan sun oloas, jos menisit edes sille koulupsykologille juttelemaan. ei se voi sua lääkäriin pakottaa. vai voiko?
Kuin kirjottaisit omia ajatuksiani.
Lähetä kommentti