Pitkästä aikaa onnellinen

Viime aikoina mä oon vaan maannut iltasin sängyllä miettien kuinka säälittävä ihminen voi olla. Oon ajatellu miks mä en ikinä onnistu missään, ainakaan laihdutuksessa. Oon ajatellu olevani itsekuriton idiootti, joka söi taas tänään kun sika, ei lähtenyt lenkille eikä saanut mitään muutakaan aikaseksi. Yks iso epäonnistuja, joka vaan lihoo eikä osaa mitään muuta.

Oikeastaan oon tota kaikkea, varsinkin idiootti.
Mutta saanko mä kysyä:
KUKA OIKEEN VOI LAIHTUA, JOS KELAA NOIN KOKO AJAN?
Ei kukaan?

Anteeks kielenkäyttö taas, mutta miksi VITUSSA mä teen tästä laihdutuksesta itelleni ihan kauheeta koko ajan? Miks mä ryven itsesäälissä ja itkeskelen, enkä saa mitään aikaseks kuitenkaan? Lihon vaan, ja valitan. Miks mä syön paskaa ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä et oon olemassa, miks mä oon onneton ja vihaan itteäni? Sitäkö mä oikeesti haluun elämältä? Onnellinen nuoruus, voi jeesus.

Entä jos mä välillä tekisin jotain muuta kun vaan makaisin sängyllä valittamassa?! Kävisin vaikka kuluttamassa kaloreita? Enhän mä sillä itsesäälillä niitä kuluta! Entä jos mä vaihteeksi vaikka suhtautuisin laihdutukseen positiivisesti? Eihän se ole mikään maailman suurin vihollinen, vaan keino jolla mä pääsen mun tavotteisiin! Se on vaan keino, ei mitään muuta. Ei ruoka ole mun maailman suurin viholliseni joka vaanii joka nurkan takana, se on vaan ruokaa, ei muuta. Vaan ja ainoastaan ruokaa! Maailmassa on paljon muitakin asioita joita voi vihata ja joita voi rakastaa.

Mä voisin asennoitua eri tavalla, ja laihtuisin oikeesti. Sehän on tutkittukin! Jos ihminen miettii koko ajan ettei saa syödä, ei saa syödä, ei saa syödä niin sehän syö! Jos se miettii että laihdutus on kamalaa laihdutus on kamalaa, niin sehän on? Kaikkihan on kiinni asenteesta? Mitä jos mä vaan yrittäisin paremmin tottua nälkään ja keksisin muita asioita joihin suuntaan energian? Maailma on täys ihania asioita!


Mä voin vaikka lähteä kävelemään rantaan ja tuntea tuulen mun kasvoilla tai polttaa V:n kanssa tupakkaa lumihangessa ja tehdä lumienkeleitä, mähän voin katsoa Amelien ja leikkiä olevani rakastunut, mähän voin vaihteeksi hymyillä mun koulukavereille, mähän voin valvoa yötä myöten ja nauraa seurassa, mähän voin juoda aamukahvin ja polttaa aamutupakan jossain puistossa niin kun kaikissa leffoissa, mähän voin lähteä V:n kanssa kiertämään Helsinkiä ja ettimään uusia ihania paikkoja, mähän voin tehdä vaikka mitä, eikä kukaan estä! Ei edes laihdutus. Kroppahan vaan kiittää että liikun. Kulutan koko ajan.

Mä hypin täällä ilosta. Ehkä tää on vaan hetkellistä, tai oon vaan seonnut, mutta ihan sama! Nyt ainakin tuntuu, ettei huvita syödä mitään! Mulla on elämässä paljon muutakin. Syömisen sijaan voisin nyt lähteä vaikka katulamppujen alle juoksentelemaan ja hymyilemään itsekseni, tai askarrella tai runoilla tai kuunnella hyvää musiikkia ja vaan tanssia tai ylipäänsä tehdä jotain muuta kun ajatella ruokaa. On mulla muutakin tekemistä.

Ja silti laihdun koko ajan!