Mun varmaan kuuluisi nyt pomppia ja hyppiä ilosta, mutta mä hädin tuskin pysyn pystyssä. Mun kuuluisi olla niin onnellinen kuin vain kukaan onnistuja voi olla, mutten ole. Yhtäkkiä tajuan, että iloitseminenkin vaatii energiaa. Mitä se taas olikaan? En jaksa edes hymyillä. En jaksa kirjoittaa postausta, vaikka tämä blogi on mulle henki ja elämä. Pääsen koneelle seuraavan kerran vasta tiistaina, enkä jaksa edes olla siitä pahoillani. Murjotan kaikille, itellenikin, ja sanon että joo, totta kai, mulle kuuluu tosi hyvää. Loistavaa suorastaan.
Ja sitä paitsi se on osittain totuus.
Oon ihan selvästi laihtunut, ei epäilystäkään. Vaaka näyttää vaan kiloa vähemmän, mutta hitto vie, mulla on melkeen sixpäkki! Mun jenkkakahvat on kadonneet melkeen kokonaan, ja persekin on kohta jo ihan ihmisen. Mun reidet on selvästi kaventuneet, ne näyttää housuissa paremmalta, ja kuppikoko yhtä pienempi (!). Ehkä mun paino on enemmän lihasta? Mutta mistä helvetistä se on voinut tulla? Vai taivaasta?
Oon alkanut oikeesti liikkua. Oon käynyt keskellä koulupäivää lenkillä (mikä on muuten sairaan vaikeeta, koska kavereiden mielestä se on sairasta), oon käynyt monena iltana lenkillä, ostanut salikortin ja hankkinut kotiin jumppamaton. Oon tehnyt sarjoja ja kuunnellut musiikkia.
En syö enää paljon mitään, eikä tee edes kovin tiukkaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, joten se kannattaa jättää väliin. Jos ei aamuisin syö ennen liikuntaa, keho polttaa rasvavarastoja. Yksinkertaista? Juon vaan kahvia, se riittää aamuksi hyvin. En syö enää koulussa. Yks kaks huomaankin että hitto, kello on kolme enkä ole muuta kun juonut kahvia. Sitten syön jotain, maksimissaan 200 kaloria. Jos on illalla tekemistä, ei ruokaa edes ajattele, joten on helppo olla syömättä mitään. Okei, nyt vähän valehtelin. Mähän ajattelen ruokaa ainakin kerran tunnissa koko loppupäivän, mutta eihän ruoan ajattelu niitä kaloreita mun sisään tuo. Päinvastoin, se kuluttaa kaloreita. Tadaa?
Mun kavereita ei enää kiinnosta. En muista millon viimeksi olisin hymyillyt koulussa, ja nyt ne on luovuttaneet niiden ”mikä sulla on?” –kysymystensä kanssa. Vastasin niille tarpeeksi monta kertaa ”ei mikään”, ja ne luovutti. Nyt ne antaa mun olla rauhassa, mikä passaa mulle loistavasti.
Voi kun mun kuulumiset olisivatkin tässä, voisin lopettaa tähän ja olla onnellinen. Mutta ei.
Jos rehellisiä ollaan, kuuluu mulle jotain huonoakin. Paljonkin. Söin äsken 100 grammaa suklaata, 500 kaloria, tosta vaan, enkä edes huomannut. En voi oksentaa koska vanhemmat on täällä. En edes osaa enää oksentaa. Se on vaan säälittävää kakomista, ilman mitään tulosta. Mun päätä särkee koko ajan, taukoamatta. Lääkitys auttaa välillä. Mua huimaa, ja mun näkö heittää. Mulla on huono olo koko ajan, niin, että oon alkanut jo tottua siihen. Ajattelen pakkomielteisesti ruokaa koko ajan. Jos söisin, mitä söisin nyt? Miten söisin sen? Missä söisin? Miltä se maistuisi? Kuinka paljon söisin sitä? Kuinka paljon paremmaksi se tekiskään olon? Jos osaisin oksentaa, söisin suklaata, nougatjäätelöä, pizzaa, majoneesia, leipää, leipää, leipää, ranskalaisia, nugetteja, sipsiä, dippiä, karkkia, pasteijoita, patonkia…
APUA, opettakaa mut oksentamaan taas.
Ja sitten, oikeestaan haluisin että mun kavereita kiinnostaisi. Haluisin takas ne ajat kun mun kaveri ravisteli mut melkeen hajalle olkapäistä huutaen että mä olen sairas ja mun pitää tajuta, että tää mun ruoalla sekoilu on vaarallista. Haluisin taas nähdä mun toisen kaverin itkevän kyyneleitä mun puolesta, koska se oli niin huolissaan. Haluisin, että mulle suututaan kun en syö. Haluisin takas ne lauseet kuten ”meidän pitää puhua”, tai ”tuutsä syömään?”. Haluisin takasin sen päivän, kun mun kaveri syötti mulle tonnikalasalaattia haarukallinen kerrallaan. Ja hymyili. Haluisin tuntea itteni tärkeäksi, haluisin että joku välittäisi, huutaisi, raivostuisi, tuntisi jotain, haluaisi auttaa. Tajuaisi mun hädän, pahan olon, kysyisi, välittäisi, olisi läsnä. Kertoisi mulle mitä mun pitää tehdä, pakottaisi, niin että se vastuu ei olisi enää mulla.
Haluisin niin kovin syödä, mutten voi. En vaan voi. Enkä oikeesti edes tiedä haluanko.
Tekstit
13 kommenttia:
läskit muuttunu lihakseks jos melkeen sikspäkki?
lienee sopivaa mainita että lihas on 8 kertaa painavampaa kun se läski. (;
Tekstisi voisi olla melkein kuin minun kirjoittamani :o Tosin syömistäni voisin vielä vähentää. Ja tuskin paljonkaan olen laihtunut (tai sitten oikeasti olen saanut läskin tilalle lihasta)
On niin ristiriitainen tunne kun toisaalta haluaisi että muut antaisivat vain olla rauhassa ruualla pelleilyn kanssa mutta toisaalta toivoo että joku olisi aina vierellä ja pitäisi huolta. Eli ehkä ensin pitää päättää haluaako tätä jatkaa ikuisuuksiin vai uskaltaako päästää irti?
Voi kun se irti päästäminen olisikin helpompaa..
Siis nukumattomuus on tuttua mutta tämä sekavuus. Enkä tiedä että tuleeko se näistä lääkkeistä. Vaiko oksentelusta vaiko mistän.
On kamala olo, sekavaa, haluaisin nukkua mutta pyörin vaan. Ei tätä voi ees selitellä. :/
Phuuh. Jaksais toimia "normaalisti" mutta olen unohtanut mitä tarkoittaa tuo sana.
Mukavaa pääsiäistä!
Kaikki kaverit syövät niin ajatuksella etteivät varmaan ihmettele :D. Ja he kun ovat jo tottuneet siihen, että lautaseltani löytyy kaikkea erikoista ja enimmäkseen vain salaattia, sillä en syö lihaa (kalassa kyllä joskus joustan -en ihan niin tarkasti noudata tätä)
Ja kamut eivät ilmeisesti erota oikean safkan ja kasvisruoan eroa -aivan sama syönkö lautasellisen salaattia vai kasvispihvejä.
Ihanaa olla ainoa erikoisruokavalioinen koko porukassa.
eihän se olekkaan, se vaan tuntui sillä hetkellä :)
Kiitos, yritän.. tuli vähän juteltua Miehen kanssa, mutta jättänyt en vielä. Mutta on se edessä, uskon niin.
Rupesin lukemaan blogiasi alusta, kiinnostuin ja ihailen päättävisyyttäs, mulla se on vähän hukassa vaikka kesäänkin on enää niin vähän aikaa ja olen edelleen sotanorsu :/ mutta kovasti tsemppiä sinne!
Kyselit siitä testistä blogissani. Se oli Eysenckin persoonallisuuskysely.
Johtuu kait siitä tuo mun rakastuminen lenkkeilyä kohtaan, kun ennen juoksin paljonkin. Monta kertaa päivässä. Sitten lihoin ja laiskistuin. Nyt kun pääsin siis lenkille pitkästä aikaa niin tuli sellanen samanlainen fiilis kun ennenkin. Veri virtaa kiivaammin ja tuntuu siltä että jaksais vaikka maratonin juosta. :D Saa nähdä kauan tämä suhde kestää.
oi,kiitos:)
Oispa mullaki lihasta läskin sijaan. Ja oispa munki jalat kapeemmat ja oispa munki syöminen vähäisempää.. Mua taas ärsyttää ihan kauheesti se ku mun kaverit on aina suuna päänä toitottamassa mun syömisiä opettajille ja muille.. Nyt vähään aikaan ne ei oo mitään sanonu j se on TAIVAALLISTA! :D Mut ne varmasti suunnittelee laittavansa mut johonki nenämahaletkuun ja siihen vielä lusikalla pakkosyöttöä.. Niistä kans ei koskaan tiiä.. Onneks on enää vähäpäälle kk kesälomaan ja sitte kukaan ei oo vahtimassa mun syömisiä! Ku koulut alkaa niin oon niin laihassa kunnossa että huhu. Ois kyllä kiva tai siis aivan mahtavaa olla biitsi kunnossa kesäksi mutta pakko tyytyä oottamaan seuravaan.. Niin paskalta kuin se kuulostaaki..
Löysin just sun blogin ja huomasin, että tää vois olla mun kirjottamaa. Jos ei oteta huomioon sitä että sä oot onnistunu laihtuun ja pitään syömisen hallinnassa ja mä en... Mutta yritän niin kovaa ja uskon että onnistun pian.
Tiedän että tää nyt ei merkitse sulle varmaan paljoa kun ei tunneta, mutta voimia sulle <3 Yritä jaksaa... Ja parantua? Voiko sillai sanoa kun ei itekään haluais parantua...? Tai haluais mutta ei kumminkaan.
Sekalainen kommentti olen pahoillani :D Toivottavasti sait edes jotain selvää... Mutta voimia!
Onhan sillä puolensa (: Aina voi kätevästi kieltäytyä jostain ja vedota kasvissyöntiin -joskus saatan jopa sanoa olevani vegaani niin ei tarvitse syödä, jos on jotain missä on maitoa tai kananmunia tai esim. liivatetta leivoksissa.
Ja voihan vetää oikein vaikeaksi ja valittaa ruoan eettisyydestä niin sen jälkeen ei kyllä kysellä enää mitään ;)
Hae apua! Oikeasti. Nämä ihmiset täällä ovat yhtä sairaita kuin sinä ja kannustavat sinua syvemmälle sairauteesi. Hae apua. Voit saada paljon tilalle!
Lähetä kommentti