Pureskelen tikkarin että voin siirtyä seuraavaan

Kaks viimeistä päivää on menneet ihan päin honkia. Tai ei päin honkia, vaan rehellisesti sanottuna päin persettä. Päin läskiä persettä.

Tostaina kun kirjotin ton edellisen postauksen, oli ihan järkyttävä olo. En ollut syönyt oikeen mitään kunnollista varmaan viikkoon (!), ja sitten iski vaan ihan uskomaton ahmimistarve. Mä en vaan voinut hallita sitä. Tiesin että jos annan sille vallan niin se on menoa sitten eikä takasin ole tulemista. Mä tiedän täsmälleen sen kaavan:

1. surettaa/vituttaa/stressaa tai on muuten paha olla
2. tekee mieli helpottaa oloa jollain, annan itselleni luvan ottaa puolikkaan suklaapatukan
3. nyt kun kerran olen epäonnistunut jo, onko tällä enää mitään väliä?
4. otan jäätelöä, mieluiten oudon muotoisen palan että on mahdollisimman vaikea arvioida grammamäärää
5. avaan karkkipussin keittiön kaapista ja hätäsuklaalevyn oman huoneen hyllyköstä (miksi mulla on sellainen, en tiedä)
6. yritän hillitä itteäni tikkareilla, pureskelen ne
7. syön loput suklaalevystä
8. otan lisää jätskiä, eri makua. etsin kaikki sipsit, karkit, kakut ja leivät jotka löydän talosta
9. syön syön syön ja yritän oksentaa. säälitän itteänikin kun yritän kakoa tuloksetta
10. ahdistun ja rupean laskemaan syömiäni kaloreita

En halunnut että se menee taas tohon, joten ajattelin, etten menetä hallintaa jos kirjoitan kaiken syömäni ylös. Mulla pitää olla pokkaa kirjoittaa ahmimani asiat ylös, ja jos mulla ei ole, en saa syödä niitä. Simppeliä? Ja se toimi. Söin paljon mutten läheskään niin paljon kun yleensä. Ahdistaa, muttei läheskään niin paljon kun yleensä.

fazerin sinistä puolikas levy eli 100g
210 g sour cream ja onion -sipsejä (punnitsin)
dippiä
120 g suklaanougat -jäätelöä
3 tikkaria
fazerin kaurapuikulaleipä, juustoviipale ja 10 g margariinia

Tämän kaiken lisäksi olin eilen kaverin kanssa kaupungilla. Istuttiin neljässä eri baarissa, ja jokaisessa join noin 200 kaloria. Kun tultiin mun kaverille yöksi, se teki neljä leipää ja sano että sä syöt näistä kaks tai sit sä itket ja syöt näistä kaks. Että hänen kämpässään ei kukaan saa kärsiä. Mun entinen minä olis ruennut huutamaan, heittäytynyt marttyyriksi, heittänyt ne salaa roskiin tai kadonnut tupakalle, mutta en minä. Mä katoin niitä, ihan siedettävän kokoisia ja näköisiä leipiä ja olin salaa ihan huiman onnellinen siitä, että joku PAKOTTAA mut syömään. Tuntuu kuin se vastuu katoaisi multa, mut on pakotettu eikä mulla ollut vaihtoehtoja. Söin ekaa kertaa kenenkään nähden varmaan kolme viikkoa sitten, mutta sain ne leivät ihan kiitettävästi alas.

Mietin vaan mitä mulle on tapahtunut. Mua ei ahdistanut yhtään ne leivät, pystyin syömään kun toinen katseli, ja olin salaa onnellinen että se teki niin kuin teki. Olin onnellinen että sain ne syötyä. Mitä vittua? En mä halua että näin käy.