Onko se väärin sanoa niin? Musta tuntuu että on. Musta tuntuu, että koskaan ei saisi sanoa jos kuuluu huonoa, tai mut hylätään. Oon huomannut olevani kiva vaan, jos hymyilen ja naureskelen. Jos olen hyvällä tuulella. Mutta huhhei, heti kun tämä neiti on hiljainen ja vetäytyvä, masentuneen oloinen eikä oikein innostu lähtemään kevätpiknikille, se jätetään omaan rauhaansa. Sitäkö ystävyys on?!?!? Tätä oon miettinyt ja itkenyt viime päivät. Onks ystävyys todella sitä, että annetaan toisen olla rauhassa kun se näyttää paskalta, ei edes kysytä mitä sille kuuluu? Ei edes katsota silmiin, moikata, vaikka just ennen pääsiäislomaa oltiin niin hyviä kavereita että!
Pitäskö mun tulla vastaan? Pitäskö mun mennä kertomaan, että hei, mulle kuuluu nyt todella huonoa. "Moi. Hei kuules, en ole syönyt mitään kahteen päivään, vaatii kaikki voimat että ylipäänsä pysyn pystyssä, en jaksa normaalia elämää, koulua, kavereita, en osaa enää syödä enkä haluakaan, mulla on tosi paha olo, enkä oikeen osaa selittää edes miksi." Vaikka kukaan ei kysy, pitäskö mun mennä kertomaan kaikki toi? Kumman pitää puhua ensin, sen joka voi huonosti, vai sen, joka huomaa tämän? Pitäskö mun sanoa, että hei, tarttisin nyt olkapäätä johon voisin itkeä, tarttisin syliä johon nukahtaa?
Oonko mä edes ansainnut sen? En tule yhtään vastaan. En mäkään liioin kysy keneltäkään mitä niille kuuluu, en mä tarjoa kenellekään olkapäätä tai syliä, en mä ole mitään muuta tehnyt kun pyörinyt oman napani ympärillä. Oman ympärysmittani ympärillä. Mittanauha on mulle parempi ystävä, kun kukaan. Oonko mä siis ansainnut mitään huolenpitoa?
En.
On pakko olla joku syy siihen, miksei kukaan noteeraa mitenkään. Tyttö vaeltaa kalpeana ja hiljaisena pitkin koulun käytäviä isossa villapaidassaan ja katsoo verestävin silmin maahan, näyttää siltä että se purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, eikä kukaan sano yhtään mitään.
Ehkä ne eivät halua pilata hyvää päiväänsä. Tai sitten niillä on omiakin ongelmia, eikä tämä Neiti Itsesääli edes huomaa niitä, koska oma ympärysmitta on tärkeämpi.
Voi helvetti.
Tekstit
4 kommenttia:
Minullekin on vaikeaa pyytää apua, hakea tavallaan huomiota muilta. Olen kyllä muutamalle kertonut että tällainen ongelma on ja saanut tukeakin, mutta konkreettisen avun pyytäminen ei ole helppoa. Voi jos voisikin pyytää jotakin pitämään kädestä, olla olkapäänä kun kaikki tuntuu kaatuvan ja halata kun sitä kaipaa.
Ja joillekkin tosiaan tuntuu olevan olemassa vain silloin kun jaksaa hymyillä ja näytellä pirteää. Ei tämän kuuluisi tosiystäviä karkottaa.
Minun mielestäni ystävyydessä, pitäisi pystyä sanomaan jos on paha olla. Itse olen huomannut, että ystäväni tai rakkaani ei osaa kysellä aina mikä minulla on. Toki he näkevät että minulla on paha olla ja kysvät mikä on hätänä? Jos olen liian sekaisin, niin silloin vetäydyn itseeni ja toivon että he jatkaisitvat kyselemistä mutta he eivät osaa. Minun pitää lopulta itse alkaa kertomaan, mikä rasittaa joskus, mutta on opettanut minut avoimeksi. Joskus on vain otettava itseään niskasta kiinni ja sanottav itse - sillä sitä minun ystäväni haluavat oikeasti (ja sinunkin? en tunne).
Tai ehkä he ajattelevat, että haluat olla yksin rauhassa ja selvitellä omia asioita?
--
Ei sitä minunkaan mielestä keksitä. Myönnän, että on minulle kaikenlaista sattuntu, mistä tämä johtuu. Mutta mietin myös, että ylireagoinko ja liioittelenko asiaa pahemmaksi? Mieluummin aliarvioin tämän kuin ylireagoin.
Voimia sullekin ♥
Kiitos ja voimia myös sulle<3
PITÄISI! Sun pitäisi mennä kertomaan, että et voi hyvin. Kerro, että et ole syönyt, kerro miltä se tuntuu, pyydä apua ystävältä. Kokeile!!!!
Lähetä kommentti