Mulla menee loistavan huonosti

Taas täällä.

Laihdutan jälleen.

Kaikki on muuttunut: seurustelu, koti, koulu

Vaan tää asia pysyy samana.

beautiful bones

Pikkuhiljaa minusta alkaa löytyä:

solisluut
lantion luut

kylkiluut

olkapään luut

poskipään luut

Ja rakastan sitä.

koulupsykologi ja berliininmunkki

Toivoin joskus että edes koulupsykologi kuuntelisi. No kyllähän se kuunteli, katsoi naurettavan empaattisesti suoraan silmiin, nyökytteli ja kirjoitti ongelmiani ruutuvihkoonsa. Valehtelin silmät päästäni niin että korvat heiluivat. Lopuksi puhuin totta.

kyllä, tämä arpi kädessäni on tahallaan tehty
kyllä, minä mietin syömisiäni lähes kerran tunnissa

kyllä, minä yritän vahingoittaa itseäni niin tupakalla, alkoholilla kuin ruoallakin

kyllä, minä laihdutan

kyllä, minä olen laihtunut

kyllä, voi kyllä minä syön vielä, paljonkin

Hänen ratkaisunsa tähän kaikkeen oli:

"Lähde kävelylle, minua se ainakin auttaa. Jos sisällä mielessä vallitsee kontrollin puute ja sekasorto, se että saa jalkaa toisen eteen, auttaa. Saa tunteen maahan ja itseensä. Minä kävelen päivittäin pitkät matkat ja se selkeyttää ajatuksia. Välillähän voit jopa lenkkeillä."

"No hyvä sentään että syöt esimerkiksi leivonnaisia. Jos sanot että voit muitta mutkitta syödä berliininmunkin ja vaikka kaksi, silloin kyse ei voi olla vakavasta syömishäiriöstä. Välillä saa herkutella, onneksi sinulle ei tule siitä omantunnon tuskia. Ei hätää!"

Sitten hän ystävällisesti toivotti mukavat päivänjatkot ja kysyi että no tuntuuko että tarvitsen toista käyntiä. Sanoin yhtä kohteliaasti että en. Kävelin ulos potkien mielessäni jokaista seinää ja vastaantulevia ihmisiä ja sitä inhottavaa harmaata muka-psykologia. Itkin vähän, säälitin itseäni ja lopetin naurettavan itsesäälin ja nyt sanon vaan että:

Kiitos oikein paljon tuesta ja ymmärryksestä.

olematon päivä

Sen vaan sanon, että on ihanaa mennä nukkumaan kun kalorit on miinuksella.

Huomenna olen hippusen laihempi.

Ei mulla tänään muuta.

mittanauha, en koskaan unohtanut sinua

Näköjään olen taas täällä. Luulin että nämä ajat olis jo ohi, ja olisin viisastunut joulukuusta.

Olin väärässä.

Mun elämä on päällisin puolin aivan täydellistä. Mulla on kaksi työpaikkaa, joista saan rahaa ja joissa olen hyödyksi. Oikeasti. Mulla on aivan uskomattoman ihana kesätyö, joka on täynnä ihania ihmisiä. Kesäkuun alussa mun kiharoiden päällä komeilee valkolakki ja todistusta kehtaa ehkä jopa näyttää sukulaisille. Mulla on päällisin puolin täydellinen seurustelusuhde ja me ollaan huiman söpöjä kun unohdutaan pussailemaan liikennevaloihin ja kikatetaan kahviloissa. Toukokuussa muutan kohta omaan ihanaan kotiin, jonka saan itse sisustaa. Lisäksi saan koulussa ja muualla kiitosta projekteista joissa olen ollut ja tulen olemaan, mulle annetaan myös vastuuta. Hymyilen paljon ja pukeudun värikkäästi, ihoni on sileä ja hiukseni kauniit, olen laihtunut, olen sosiaalinen ja edukseni juhlissa ja isoissa tapahtumissa. Kaikin puolin kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kun ei ole.

Jokin on pahasti vialla, aluksi en tiennyt mikä se on mutta nyt tiedän: syöminen. Taas. Oon taas alkanut korvata aterioita pall mallin mentolilla, syön taas kasoittain kuitutabletteja ja valehtelen syömisistäni, syön välillä olemattomasti ja välillä keralla kilon karkkia ja suklaata, yritän oksentaa ja tehdä vatsalihaksia pehmeällä sängyllä. Suihkussa leikin partaterällä säälittävällä menestyksellä ja piilottelen arpia. Laihdutan kaikin mahdollisin keinoin, salassa kaikilta. Jopa niiltä jotka luulevat tuntevansa mut läpikotaisin. Lasken kaloreita ja juoksen vaa'alta lenkille ja lenkiltä vaa'alle, juon litroja vettä päivässä ja mittaan vyötäröäni toivoen senttien vähenevän. Oon taas vajoomassa tähän niin tuttuun ja turvalliseen ahdistukseen ja ironisinta tässä on että

mä taidan oikeesti rakastaa tätä

Haluaisin olla täällä aina

Voi miten ikävä mulla onkaan ollut tänne ja voi miten olenkaan lihonut ja vihannut joulua yli kaiken ja toivonut pääseväni kirjoittamaan tänne ilman pelkoa siitä että vajoan taas tähän kaikkeen.


En tiedä onko peli jo menetetty.

Enkä tiedä välitänkö edes.

ylösalas ja takaisin

Tänään heräsin omana itsenäni.

Viime aikoina mua ei ole ollut olemassa lainkaan, joku muu on elänyt mun elämää, elänyt ihan kunnolla. Se joku on tehnyt uskomattoman hulluja asioita, niin hulluja että se ei ole osannut kirjoittaa niistä, osannut puhua kenellekään ääneen, se joku on itsestään ja elämästä niin hämmentynyt ettei se tiedä miten päin olla. Se joku on mennyt ja tullut ja lennellyt ja elänyt niin paljon, että se pakahtuu johonkin tunteeseen jota se ei osaa edes selittää.

Mä en osaa selittää kuka se joku oli mutta se tuli ja meni ja nyt olen taas minä itse. Millainen minä itse olen, sitä harva tietää enkä ainakaan minä, mutta aion ottaa siitä selvää. Mun tekisi mieli kirjoittaa mun elämä auki kauniiksi kirjaimiksi, riveiksi jotka kertoisivat elämästä, mun tekisi mieli kertoa kaikki mitä se joku on tehnyt ja miksi, mun tekisi mieli kertoa miten hullu maailma on. Mutta tänään olen liian väsynyt, en jaksa vaikka kuinka haluaisin enkä tiedä muistanko ikinä kaikkea tai ylipäänsä yhtään mitään.

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä, hyi mikä klisee ja totuus samaan aikaan ja tästä päivästä eteenpäin aion selvittää kuka minä olen. Ei sitten sen suurempi missio.

Ihanaa olla selvinpäin

Tuntuu kuin elämä olisi parantunut taikaiskusta. Koeviikko, eli voin herätä milloin huvittaa ja lähteä kävelemään läheiseen metsään juomaan kahvia ja polttamaan tupakkaa. Voin istua penkillä ruskan keskellä lämpimässä villapaidassani ja ulkona on kylmä mutta mulla ei.
Ei ole nälkä, ei jano, eikä väsytä.
Mitä ihmettä?

Kävin eilen ostamassa laihdutus-kuitua sokokselta, ja nappasin ensimmäisen kivan pienen pillerin äsken. Se vaikuttaisi olevan ihan hullua ainetta! Tuoteseloste väittää, että se täyttää vatsaa, eikä tarvitse syödä niin paljoa. Valitaan kaksi päivää viikosta, jollon ei syödä lainkaan ruokaa, vaan ainoastaan 12 pilleriä ja kaks litraa vettä. Nyt on ensimmäinen kuitupäivä menossa, ja tuntuu etten edes haluaisi syödä ja pilata noiden vaikutusta. En tiedä. Ainakin tämä on jännittävää...

Ja vihdoin musta tuntuu että teen jotain oikeesti laihtumisen eteen. Viime päivät on menneet siihen, että kolmeen saakka syömättömyys onnistuu vallan mainiosti, mutta kun tulen kotiin niin voi helvetti. Sitten on yhtäkkiä valmiina perunaa ja leipää ja pannukakkua (!), ja napsin vähän jokaista, jolloin kalorimäärät alkaa pikkuhiljaa illan mittaan hipoa (oikeesti) pilviä. Tai sitten ruoan lähettyviltä mut pitää alkoholi. Nimimerkillä viisi viimeistä päivää kännissä.

Nyt mulla on tunne, että tää saattaa pikkuhiljaa onnistua ja tuottaa tuloksia. Ja nyt elämä alkaa olla niin rauhallista, ettei ole edes "kaikki mulle heti nyt" -olo. Ei ole enää niin kiire kun ennen.

Saa nähdä onko tämä ohimenevää, ja pelleilenkö kohta taas samalla tavalla kun ennen. Toivottavasti en. On kivempaa laihtua.

Tupakka, ruska ja haurastuneet ranteet

Luin teidän kommenttejanne, ja olin alkaa itkeä. Osaksi siksi, että tuntui tärkeältä ja välitetyltä ja osaksi siksi, että tajusin kuinka surulliselta mun elämä kuulostaa.

Olen miettinyt koko päivän onko mun elämä oikeasti näin surullista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä ja ei.

Totta on, että välillä unohdan viikonpäiviä välistä, koska mulle ei kerta kaikkiaan kuulunut silloin mitään. Totta on myös, että saatan löytää itseni istumasta koulun vessan lattialta itkemästä, koska en tiedä miten olla ihmisten kanssa. Välillä päädyn juomaan tiistaikännit koulun läheiseen räkälään, enkä aamulla pysty nousemaan kouluun. Joskus taas en vaan saa loihdittua kasvoille hymyä, koska ei ole syitä miksi tehdä niin. Joskus taas pyörryttää ja huimaa niin, että olisi melkein pakko syödä, mutten syö. Välillä taas tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain napata kasa särkylääkkeitä naamaan ja vajota sängyn pohjalle, tai kiduttaa itseään tahallaan olemalla syömättä monta päivää.

MUTTA
Mun elämä on paljon muutakin!

Mun elämä on täynnä myös ihania hetkiä. Se, kun kello kuudelta illalla ei ole vielä syönyt mitään ja kuulee vatsan kurninnan, muttei halua syödä. Kavereiden järjestämät yllärisynttärit. Syksy ja syksyn lehdet. Halpa alkoholi. Runojen kirjoittaminen. Kaksi edellistä samaan aikaan. Isot paksut lämpimät villapaidat, joihin voi piiloutua. Se, kun katsoo peilikuvaansa näyteikkunasta ja tuntuu kuin poskiluut näkyisivät paremmin kuin eilen. Kännykkä, jossa tekstiviestimuisti on täynnä. Uudet karheat lakanat. Ranteiden hidas ja varma kapeneminen. Se, kun kalenteri on sopivan täynnä eikä oikein ehdi ajatella. Kaloritaulukot. Minilaskimet. Tupakan polttaminen niin paljon kun ikinä vaan jaksaa. Kahvi. Se kun vaa’alle astuessa painaakin yhtäkkiä puoli kiloa vähemmän. Se, kun tietää laihtuvansa tälläkin hetkellä, tällä minuutilla, tällä sekunnilla. Unelmat siitä, kuinka joskus painan 44 kiloa ja olen pieni, hento ja heikko. Sellainen, jota kaikkien tekisi mieli paijailla ja jota halatessa täytyisi varoa, ettei riko heiveröistä vartaloa.
Tieto siitä, että tuollainen päivä tulee vielä joskus.

Ihmistenkin keskellä voi olla yksin

Kaverit juhlimassa,

perhe nukkumassa

ja mä en ole oikein missään.

Ihan kun en kuuluisi enää mihinkään. Mua ei kutsuta perhepäivällisille (koska en kuitenkaan söisi), kaverit soittaa sunnuntaiaamuna kertoakseen kuinka hauskaa "meillä oli tyttöjen kanssa" sillä välin kun mä makasin kotona mun karheilla lakanoilla, ja tuijotin katon halkemia. Mua ei enää kutsuta tyttäreksi, isosiskoksi, serkuksi tai miksikään. Ei kaveriksi, ystäväksi, puolitutuksi.

Mä en kiinnosta enää ketään.

Toisaalta se on ihanaa. Juon aamukahviani mustana mustassa keittiössä suu supussa, eikä kukaan kysy miksi en syö mitään. Koulussa pärjäisin koko päivän sanomatta sanaakaan, eikä kukaan kiinnittäisi erityistä huomiota. En ole enää ihminen jolta kysytään minä päivänä on kokeidenpalautus, tai mitä oli ruokana. Voin istua kolmoskerroksessa koko ruokatunnin tekemättä mitään. Illalla voisin maata kylmällä laiturilla viisi tuntia katsomassa aurinkoa, eikä kukaan huomaisi että puutun mistään. Mä en kuule tarpeeksi lauseita

mitä kuuluu

mennäänkö yhessä syömään

oliks sulla tänään ylppärit

miten meni

tuutko tupakalle

Olisipa ihanaa, jos joku haluaisi olla mun kanssa. Tai kestäisi mua. Mun seuraa tai mun tekstejä. Tai jotain. Joskus tuntuu jopa että 54 lukijasta noin 10 käyttää enää tätä. Tai lukee tätä. Tai on ylipäänsä olemassa.

En tiedä pitääkö tämä paikkaansa? Sanokaa kiltit, ettei pidä.

Mihin katosin minä ja kuka tuo on?

Mä elän ihan jonkun toisen elämää. Tuntuu kun vaan kattoisin itteäni vierestä tekemässä hulluja asioita, osaamatta muuttaa mitään. Haluamatta muuttaa mitään? Lähden kaljalle keskellä koulupäivää, jään sille tielleni ja vedän tiistaikännit ja tiistaikalorit kerralla naamaan seurassa jota en edes tunne. Flirttailen puolituntemattomalle nuorelle söpölle pojalle, joka kysyy mua baariin ja kahville koko ajan. Poltan tupakkaa vaikka ääni on lähtenyt, ahmin juustosämpylöitä ja suklaata samaan aikaan ja vuorotellen, juoksen vaa'an ja jääkaapin väliä tietämättä kumman edessä viihdyn paremmin. Menen apteekkiin ostamaan laihdutuslääkettä (jota SAA ilman reseptiä, sittenkin), en uskalla ostaa koska musta tuntuu syömishäiriöiseltä kilometrin päähän vaikken vieläkään mielestäni ole sitä.

"Eihän sillä voi olla syömishäiriötä, sehän syö vaikka mitä."

Mä haluaisin silti, että mut otettaisiin tosissaan. Mä haluaisin luvan HALUTA jotain. Mä haluaisin luvan olla vakavasti otettava ihminen, jolla on tunteita ja päämääriä ja haluamisen kohteita. Mä haluaisin, että joku kysyisi mitä mulle kuuluu. Tai jos kerron jollekin "ystävälle" miltä tuntuu, niin kukaan ei käsittäisi mua vaan huomiota hakevana teininä, jolla ei ole mitään oikeita ongelmia. Mä vaan haluaisin, että joku kuuntelisi.

Kertoisin niistä hetkistä jolloin mä istun yksin kotona keittiössä ja mietin mihin mun elämä on menossa. Mä kertoisin niistä epätoivoisista itkuista ja peilikuvan inhoamisesta, mä kertoisin itseni satuttamisesta ja vaa'an lukemista, mä kertoisin mun ihmissuhteista jotka on jo aikaa sitten lakanneet olemasta suhteita. Mä kertoisin niistä järkyttävistä illoista jolloin olen päätynyt sinne ja sinne sen ja sen kanssa ja tehnyt sellaisia asioita joista en haluaisi ääneen puhua.

Oon miettinyt että menisin oikeesti koulupsykologille. Se olisi ainakin hetken hiljaa ja katsoisi silmiin. Se saattaisi uskoa, että mulla ei oikeasti nyt mene hyvin ja haluaisin tähän muutosta. Ehkä se antaisi mulle lääkärin numeron ja menisin lääkäriin joka antaisi mulle diagnoosin.

En tiedä saisinko sellaisen. Tai jos saisin, olisiko se "epätyypillinen laihuushäiriö", vaiko "lievä masennus", vaiko "säälittävä huomionhakuinen teini, joka keksii ongelmia koska elämässä ei ole muutakaan."

Jos saisin noista ensimmäisen diagnoosin, ehkä ottaisin sitten itseni tosissaan ja muutkin ottaisi. Mun kaverit ehkä ymmärtäisivät, että mulla on joku oikeesti hätänä. Paitsi: en tiedä onko mulla syytä mihinkään hätään, vai liioittelenko vaan?

Sehän se kun mä en tiedä. En oo tiennyt enää pitkään aikaan.

NÄKYMÄTÖN TYTTÖ

Nyt mä en muuta halua kun kadota näkymättömiin. Mä haluun hukkua mun vaatteisiin tai sulautua seinän väriin, kadota ja olla olematta missään. Mä haluan olla pelkkää sielua, pelkkiä ajatuksia jolloin voisin olla ihan mitä haluan ilman mitään pelottavaa kroppaa joka pitää mua vankina itessäni.

MÄ HALUUN ULOS ITESTÄNI

Oikeesti, mä haluan pois mun elämästä ja niistä ainaisista ongelmista joiden kanssa oon paininut monta kuukautta (vuotta?), osaamatta viime kuukausina edes pukea niitä sanoiksi. Mä en halua enää kertaakaan syödä yhtäkään vitamiinia tai kalkkitablettia tai tehdä yhtäkään vatsalihasta. Mä en halua kertaakaan sitä tilannetta kun tekisi mieli syödä muttei halua. Mä en kestä jos joudun käymään vaa'alla toteamassa että olen lihonut, mä en halua valittaa enää yhtään, laskea yhtäkään kaloria, punnita yhtäkään leipää tai juosta yhtäkään lenkkiä.

Jossain tulee raja vastaan, ja se tuli tässä. Se on tullut monta kertaa ja mitä olen sitten tehnyt: EN MITÄÄN. Jatkanut samaan malliin, niin kuin varmaan huomennakin, jatkanut syömättömyyttä, jatkanut laihtumista ja ahdistumista ja miettinyt kaikkea niin paljon, että pää on ollut poksahtaa ja mieli ollut jakautua sirpaleisiin. Ja tiedättekö mitä: OLLUT SAMAAN AIKAAN NIIN HELVETIN ONNELLINEN, ettei ole tarvinnut tehdä muutosta.

Sehän tässä onkin, hitto vie, kun oon samalla maailman onnellisin tyttö ja samalla onnettomin. Vihaan olla fyysinen olento, istua jossain niin että reidet litistyvät tuolia vasten, olla jonkun reppuselässä niin että toinen joutuu kannattelemaan koko mun painoa, valita vaatteita joissa olisi mahdollisimman olematta ja silti näkyä kaikkialla kaikille, kun ei voi vaan kadota.
Toisaalta taas onnelliseksi mut tekee viiden kilon katoaminen kokonaan!, päivisin kuuden tunnin syömättömyys ja pienentynyt vatsalaukku.

Ota tästä nyt sitten selvää. Kysy vaan mitä mulle kuuluu niin saat vastaukseksi sellaista tekstiä, jota edes mä en ymmärrä. Mä en muuta nyt osaa ajatella, kun että haluaisin laihtua olemattomaksi, melkein näkymättömäksi, koska sillon vasta tulisin näkyväksi.

Huomenna haen apteekista laihdutusvalmisteita, jos niitä saa ilman reseptiä. Saako?

Koska mä en halua enkä osaa luovuttaa.

elossa ja maailma vinossa

MITEN OON VOINUT OLLA NÄIN KAUAN POISSA?

Kysyn vaan!

Pelkäsin kirjautua sisään. Aattelin että lukijat ovat kaikki kaikonneet ja jäljellä on vaan mun tekstit täynnä maailma suurinta epätoivoa ja valitusta valittamisesta.

Ei se onneksi ihan niin mennyt.

Lähipäivinä mä kirjotan ihan kaiken mitä mun elämään kuuluu ihan silläkin uhalla, ettei ketään kiinnosta. On tää elämä vieläkin maailman suurinta epätoivoa, mutta nyt siinä on ehkä jotain sisältöä.

Nyt luovutan ja menen nukkumaan, sain kumminkin kerrottua että olen elossa.
Ehkä enemmän kun ennen?

Ja kaiken lisäksi mä oon laihtunut, 44 kiloa täältä tullaan.

Hymyilisinkö laihana enemmän?

Mä olen alottanut tän postauksen nyt noin kuusi kertaa, enkä edelleenkään tiedä mitä mä sanoisin. No, elossa olen kuitenkin.

Tää elämä on ihan kamalaa. Mun tekisi mieli itkeä, mutten jaksa enää sitäkään. Tuijotan seinää ja vaellan koulun ja kodin väliä, kokeisiinluvusta tai velvollisuuksien hoitamisesta tietoakaan. Välttelen peiliä. Juon kahvia. Poltan tupakkaa joka välissä. Bussissa tuijotan lihavaa naista, joka ahtaa itseensä donitsia. Ehkä se hoitaa sillä sen rakkaushuolia. Mulla ei ole enää rakkautta. Oikein mihinkään. Mä en tiedä säälinkö sitä naista, vai olenko sille kateellinen.

Tuleeko sille naiselle siitä donitsista parempi mieli?

Te sanotte että mulla on itsekuria. Jos yrittää tahallaan ja pikkuhiljaa tappaa itseään ateria (lue: ateriattomuus) kerrallaan, niin onhan se kai itsekuria. Tekisi mieli sanoa, että se on myös typerää. No: se on myös typerää. Mutta samalla ihanaa. Voi saatana.

Mä en tykkää tykätä tästä!

En mä tykkää voida huonosti, en mä tykkää vältellä ruokailutilanteita ja ruokaa ja ruoasta puhumista. En mä tykkää olla syömättä, en mä halua kieltäytyä piknikeistä tai kiinalaisesta, en mä halua joutua kiusallisten kysymysten kohteeksi. Miksi mä sitten teen tätä? MIKSI! En mä tiedä. Mä piilotan laihdutukseen kaiken. Mä tykkään keskittyä vaan ja ainoastaan yhteen asiaan. Mä ahdistua vaan yhdestä asiasta kerrallaan. Mä tykkään siitä, ettei mun tarvitse ajatella muita ahdistavia asioita. Ja tämän lisäksi, MÄ TYKKÄISIN OLLA LAIHA. Mitä tästä yhdistelmästä voi tulla muuta kun käsittämätön määrä ruokakalentereita ja ruokamatkailua? Kiloja ja kaloreita.

Käsittämättömiä määriä ja käsittämättömän vähiä määriä.

Oon laihtunut kaksi kiloa. Vain kaksi. Haluaisin laihtua 44 kiloon. Siihen on vielä matkaa. En tiedä jaksanko kulkea sitä. Haluanko mä kulkea sitä? Oonko mä elossa kun pääsen perille? Jos pääsen. Mä en tiedä.

Voi hitto, mä en kertakaikkiaan tiedä.

Kolme päivää, kolme leipää

Ai että mitä kuuluu?

Ihanaa
loistavaa
täydellistä
uskomatonta

ja samalla ihan hirveetä.

Mä en olis ikinä voinut kuvitella että tähän on tultu. En ikinä! Mun ei enää tee mieli ahmia, mun ei tee mieli enää edes SYÖDÄ. Mun vatsa on kipeä ja kurnii, mutta mun ei tee mieli laittaa sinne mitään! Mua inhottaa se ajatus, että ylipäänsä avaisin suuni ja tunkisin sinne jotain. Ja vielä nielaisisin sen. Se menisi mun sisään ja pysyisi siellä. Apua?

Toisaalta taas oon alkanut voida tosi huonosti. Vatsa on kipeä, huimaa ja päätä särkee. Näkö sumenee välillä. Mun kroppa vaatii ja huutaa ruokaa, mutten haluaisi syödä.

MIKÄ IHMEEN YHDISTELMÄ SE NYT ON?

Haluan ruokaa, mutten halua. Mitä vittua? Tappelen mun kroppaa vastaan, ja jollen halua pyörtyä, mun on toteltava. Jotta pysyisin pystyssä, on pakko syödä. Enkä tykkää syömisestä. En enää halua syödä mitään. Edes herkkuja. Varsinkaan niitä. Kun tulee todella paha paikka, kävelen kauppaan ja pyörin siellä tunnin vaan ja ainoastaan sen takia etten haluaisi ostaa sieltä mitään, mutta on pakko. Pitäiskö mun kävellä vaan pois sieltä ja yrittää olla pyörtymättä? Niinkö ihminen hankkii itsensä sairaalakuntoon?

Haluisin kokeilla kuinka kauan mun kroppa jaksaa sinnitellä, mutta se on ihan kamalaa. Se ei ole enää edes henkisesti ihanaa, koska fyysisesti on niin huono olo. On ihan kamalaa voida huonosti. Se on myös tosi pelottavaa. Siinä oma itse katoaa sumeisiin silmiin vessan peilissä ja identiteetti hukkuu neljänteen juotuun vesilitraan päivässä

En siis tiedä uskallanko.