Mä alan paljastua, paniikki

Mun tekee koko ajan mieli itkeä.
Se olo tulee hallitsemattomasti missä tahansa, mistä tahansa (lähinnä ruoasta), enkä voi sille yhtään mitään. Pakko vaan juosta vessaan, tuijottaa peilistä säälittäviä kasvoja jotka tuntuvat olevan ihan hukassa, kaksoisleukaa joka tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, ja pieniä surullisiä silmiä, jotka eivät haluaisi edes katsoa itseään peilistä. Vessan kopissaei voi kun tuijottaa oksentaessa hampaiden runtelemia kämmenselkiä, joiden kanssa oon ihan pulassa ja tuijottaa muutamaa pientä (tarpeeksi pientä huomattaviksi) arpea kädessä ja päättää, että tämä loppuu nyt.

Ja ei, en suinkaan lopeta laihduttamista, se on mulle ainoita ilon lähteitä tällä hetkellä, vaan lopetan tän säälittävän itsesäälissä rypemisen, otan itseäni niskasta kiinni ja alan OIKEASTI laihduttaa. En räpellä enää, en itke enää syödyn mäkkiaterian takia, en osta puolta kiloa suklaata ja syö sitä kerralla, en ota jäätelöä vaikka kaverit kuinka painostaisivat, en enää vain YRITÄ ja YRITÄ oikeasti yrittämättä. Viime aikoina on ollut ihan kauheeta, en ole laihtunut yhtään, mutta stressannut niin mielettömästi, että koko muu elämä on ihan hukassa.

Siitä puheenollen. Mä en tiedä mitä hittoa mun pitäisi oikeen tehdä. Oon salannut laihdutusyrityksiä nyt kohta kolme vuotta, mutta viime vuoden aikana en ole enää jaksanut. Jos joku kysyy mikset syö, vastaan etten nyt just halua. Mulla on muutama ihan huippuystävä, ja niille on todella vaikea valehdella ylipäänsä yhtään mitään. Kun meen niille yöksi, en osaa keksiä mitään muka-järkevää selitystä miksen syö mitään. En osaa valehdella niille, ne tuntee mut liian hyvin. Sitä paitsi, peli on jo menetetty. Kaksi mun kaveria on kuulemma nyt keskenään (reilua!!!) puhuneet siitä, että mulla on syömishäiriö. Eilen kolmas kaveri rupesi itkemään mulle, koska on musta "niin huolissaan", ja neljäs (ja viimeinen oikea ystävä) kysyy multa joka kerran kun me nähdään että olenko syönyt, mennäänkö syömään. Mun pitäisi kuulemma syödä. En saa kaikkia ravintoaineita. Mä tulen sairaaksi. Olen aivan hyvä näin. Stressaan turhasta asiasta. He eivät tarkoita pahaa, välittävät vain
ja plaaplaaplaaplaaplaa

Enää en voi käydä edes koulun ruokalassa salakavalasti nappaamassa näkkileipää (kuitua!) ja maitoa, koska joku välittömästi koputtaa olkapäälle ja kysyy enkö ota mitään muuta. Ja jotkut ihan viraat on huomanneet. Yks meidän koululainen, olisko ykkönen tai kakkonen, sanoi kerran mulle, ettet taida sinäkään syödä koskaan yhtään mitään. Ja se tyyppi on niin pieni keijukainen kun ikinä kukaan voi olla, eikä varmasti syö koskaan mitään. Myös muutama ihan puolituttu on sanonut mulle, että mulla ei vaikuta olevan kaikki kunnossa ja pitäisikö mun mennä terkkarille.
Terkkarille, no voi jeesus.

Todellisuudessa eivät ne mitään välitä, kunhan kokevat velvollisuudekseen huolehtia, tai oikeastaan "huolehtia", sillä eihän niillä mitään aikomuksia ole saada mua oikeesti terveeksi. Kunhan haluavat pitää mut hengissä, etten kuole ja aiheuta heille huonoa omaatuntoa. Musta tuntuu, ettei mulla todellisuudessa mitään ystäviä edes ole, vain kasa ihmisiä jotka pitävät musta kun olen hyvällä tuulella tai humalassa. Ja jos satun olemaan huonolla päällä, ahdistunut tai heikottaa niin etten pysy pystyssä, niin sanotaan vaan että no voivoi, ja lähdetään äkkiä pois ettei tarvitse huolehtia toisten asioista. Ja sitä mieltä mäkin oon, ei mun asioista kenenkään muun tarvitse huolehtia. Niilläkin on hitto vie omia ongelmia joiden eteen mä en osaa pistää tikkuakaan ristiin.
En mä edes tiedä millasia ystäviä haluisin, vai haluisinko.Tää laihdutus, salainen pieni unelma ja voimavara ja energia on mun paras ystävä. Välillä tuntuu ettei tässä maailmassa muita olekaan kun mä ja se. Välillä toivon että se olisikin niin. Muttei se ole, ja siksi voin elää ihan normaalia elämää.

Tai no, aika normaalia. Jos syömistä ei lasketa.