Haluaisin olla täällä aina

Voi miten ikävä mulla onkaan ollut tänne ja voi miten olenkaan lihonut ja vihannut joulua yli kaiken ja toivonut pääseväni kirjoittamaan tänne ilman pelkoa siitä että vajoan taas tähän kaikkeen.


En tiedä onko peli jo menetetty.

Enkä tiedä välitänkö edes.

ylösalas ja takaisin

Tänään heräsin omana itsenäni.

Viime aikoina mua ei ole ollut olemassa lainkaan, joku muu on elänyt mun elämää, elänyt ihan kunnolla. Se joku on tehnyt uskomattoman hulluja asioita, niin hulluja että se ei ole osannut kirjoittaa niistä, osannut puhua kenellekään ääneen, se joku on itsestään ja elämästä niin hämmentynyt ettei se tiedä miten päin olla. Se joku on mennyt ja tullut ja lennellyt ja elänyt niin paljon, että se pakahtuu johonkin tunteeseen jota se ei osaa edes selittää.

Mä en osaa selittää kuka se joku oli mutta se tuli ja meni ja nyt olen taas minä itse. Millainen minä itse olen, sitä harva tietää enkä ainakaan minä, mutta aion ottaa siitä selvää. Mun tekisi mieli kirjoittaa mun elämä auki kauniiksi kirjaimiksi, riveiksi jotka kertoisivat elämästä, mun tekisi mieli kertoa kaikki mitä se joku on tehnyt ja miksi, mun tekisi mieli kertoa miten hullu maailma on. Mutta tänään olen liian väsynyt, en jaksa vaikka kuinka haluaisin enkä tiedä muistanko ikinä kaikkea tai ylipäänsä yhtään mitään.

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä, hyi mikä klisee ja totuus samaan aikaan ja tästä päivästä eteenpäin aion selvittää kuka minä olen. Ei sitten sen suurempi missio.

Ihanaa olla selvinpäin

Tuntuu kuin elämä olisi parantunut taikaiskusta. Koeviikko, eli voin herätä milloin huvittaa ja lähteä kävelemään läheiseen metsään juomaan kahvia ja polttamaan tupakkaa. Voin istua penkillä ruskan keskellä lämpimässä villapaidassani ja ulkona on kylmä mutta mulla ei.
Ei ole nälkä, ei jano, eikä väsytä.
Mitä ihmettä?

Kävin eilen ostamassa laihdutus-kuitua sokokselta, ja nappasin ensimmäisen kivan pienen pillerin äsken. Se vaikuttaisi olevan ihan hullua ainetta! Tuoteseloste väittää, että se täyttää vatsaa, eikä tarvitse syödä niin paljoa. Valitaan kaksi päivää viikosta, jollon ei syödä lainkaan ruokaa, vaan ainoastaan 12 pilleriä ja kaks litraa vettä. Nyt on ensimmäinen kuitupäivä menossa, ja tuntuu etten edes haluaisi syödä ja pilata noiden vaikutusta. En tiedä. Ainakin tämä on jännittävää...

Ja vihdoin musta tuntuu että teen jotain oikeesti laihtumisen eteen. Viime päivät on menneet siihen, että kolmeen saakka syömättömyys onnistuu vallan mainiosti, mutta kun tulen kotiin niin voi helvetti. Sitten on yhtäkkiä valmiina perunaa ja leipää ja pannukakkua (!), ja napsin vähän jokaista, jolloin kalorimäärät alkaa pikkuhiljaa illan mittaan hipoa (oikeesti) pilviä. Tai sitten ruoan lähettyviltä mut pitää alkoholi. Nimimerkillä viisi viimeistä päivää kännissä.

Nyt mulla on tunne, että tää saattaa pikkuhiljaa onnistua ja tuottaa tuloksia. Ja nyt elämä alkaa olla niin rauhallista, ettei ole edes "kaikki mulle heti nyt" -olo. Ei ole enää niin kiire kun ennen.

Saa nähdä onko tämä ohimenevää, ja pelleilenkö kohta taas samalla tavalla kun ennen. Toivottavasti en. On kivempaa laihtua.

Tupakka, ruska ja haurastuneet ranteet

Luin teidän kommenttejanne, ja olin alkaa itkeä. Osaksi siksi, että tuntui tärkeältä ja välitetyltä ja osaksi siksi, että tajusin kuinka surulliselta mun elämä kuulostaa.

Olen miettinyt koko päivän onko mun elämä oikeasti näin surullista. Tulin siihen tulokseen, että kyllä ja ei.

Totta on, että välillä unohdan viikonpäiviä välistä, koska mulle ei kerta kaikkiaan kuulunut silloin mitään. Totta on myös, että saatan löytää itseni istumasta koulun vessan lattialta itkemästä, koska en tiedä miten olla ihmisten kanssa. Välillä päädyn juomaan tiistaikännit koulun läheiseen räkälään, enkä aamulla pysty nousemaan kouluun. Joskus taas en vaan saa loihdittua kasvoille hymyä, koska ei ole syitä miksi tehdä niin. Joskus taas pyörryttää ja huimaa niin, että olisi melkein pakko syödä, mutten syö. Välillä taas tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli vain napata kasa särkylääkkeitä naamaan ja vajota sängyn pohjalle, tai kiduttaa itseään tahallaan olemalla syömättä monta päivää.

MUTTA
Mun elämä on paljon muutakin!

Mun elämä on täynnä myös ihania hetkiä. Se, kun kello kuudelta illalla ei ole vielä syönyt mitään ja kuulee vatsan kurninnan, muttei halua syödä. Kavereiden järjestämät yllärisynttärit. Syksy ja syksyn lehdet. Halpa alkoholi. Runojen kirjoittaminen. Kaksi edellistä samaan aikaan. Isot paksut lämpimät villapaidat, joihin voi piiloutua. Se, kun katsoo peilikuvaansa näyteikkunasta ja tuntuu kuin poskiluut näkyisivät paremmin kuin eilen. Kännykkä, jossa tekstiviestimuisti on täynnä. Uudet karheat lakanat. Ranteiden hidas ja varma kapeneminen. Se, kun kalenteri on sopivan täynnä eikä oikein ehdi ajatella. Kaloritaulukot. Minilaskimet. Tupakan polttaminen niin paljon kun ikinä vaan jaksaa. Kahvi. Se kun vaa’alle astuessa painaakin yhtäkkiä puoli kiloa vähemmän. Se, kun tietää laihtuvansa tälläkin hetkellä, tällä minuutilla, tällä sekunnilla. Unelmat siitä, kuinka joskus painan 44 kiloa ja olen pieni, hento ja heikko. Sellainen, jota kaikkien tekisi mieli paijailla ja jota halatessa täytyisi varoa, ettei riko heiveröistä vartaloa.
Tieto siitä, että tuollainen päivä tulee vielä joskus.

Ihmistenkin keskellä voi olla yksin

Kaverit juhlimassa,

perhe nukkumassa

ja mä en ole oikein missään.

Ihan kun en kuuluisi enää mihinkään. Mua ei kutsuta perhepäivällisille (koska en kuitenkaan söisi), kaverit soittaa sunnuntaiaamuna kertoakseen kuinka hauskaa "meillä oli tyttöjen kanssa" sillä välin kun mä makasin kotona mun karheilla lakanoilla, ja tuijotin katon halkemia. Mua ei enää kutsuta tyttäreksi, isosiskoksi, serkuksi tai miksikään. Ei kaveriksi, ystäväksi, puolitutuksi.

Mä en kiinnosta enää ketään.

Toisaalta se on ihanaa. Juon aamukahviani mustana mustassa keittiössä suu supussa, eikä kukaan kysy miksi en syö mitään. Koulussa pärjäisin koko päivän sanomatta sanaakaan, eikä kukaan kiinnittäisi erityistä huomiota. En ole enää ihminen jolta kysytään minä päivänä on kokeidenpalautus, tai mitä oli ruokana. Voin istua kolmoskerroksessa koko ruokatunnin tekemättä mitään. Illalla voisin maata kylmällä laiturilla viisi tuntia katsomassa aurinkoa, eikä kukaan huomaisi että puutun mistään. Mä en kuule tarpeeksi lauseita

mitä kuuluu

mennäänkö yhessä syömään

oliks sulla tänään ylppärit

miten meni

tuutko tupakalle

Olisipa ihanaa, jos joku haluaisi olla mun kanssa. Tai kestäisi mua. Mun seuraa tai mun tekstejä. Tai jotain. Joskus tuntuu jopa että 54 lukijasta noin 10 käyttää enää tätä. Tai lukee tätä. Tai on ylipäänsä olemassa.

En tiedä pitääkö tämä paikkaansa? Sanokaa kiltit, ettei pidä.

Mihin katosin minä ja kuka tuo on?

Mä elän ihan jonkun toisen elämää. Tuntuu kun vaan kattoisin itteäni vierestä tekemässä hulluja asioita, osaamatta muuttaa mitään. Haluamatta muuttaa mitään? Lähden kaljalle keskellä koulupäivää, jään sille tielleni ja vedän tiistaikännit ja tiistaikalorit kerralla naamaan seurassa jota en edes tunne. Flirttailen puolituntemattomalle nuorelle söpölle pojalle, joka kysyy mua baariin ja kahville koko ajan. Poltan tupakkaa vaikka ääni on lähtenyt, ahmin juustosämpylöitä ja suklaata samaan aikaan ja vuorotellen, juoksen vaa'an ja jääkaapin väliä tietämättä kumman edessä viihdyn paremmin. Menen apteekkiin ostamaan laihdutuslääkettä (jota SAA ilman reseptiä, sittenkin), en uskalla ostaa koska musta tuntuu syömishäiriöiseltä kilometrin päähän vaikken vieläkään mielestäni ole sitä.

"Eihän sillä voi olla syömishäiriötä, sehän syö vaikka mitä."

Mä haluaisin silti, että mut otettaisiin tosissaan. Mä haluaisin luvan HALUTA jotain. Mä haluaisin luvan olla vakavasti otettava ihminen, jolla on tunteita ja päämääriä ja haluamisen kohteita. Mä haluaisin, että joku kysyisi mitä mulle kuuluu. Tai jos kerron jollekin "ystävälle" miltä tuntuu, niin kukaan ei käsittäisi mua vaan huomiota hakevana teininä, jolla ei ole mitään oikeita ongelmia. Mä vaan haluaisin, että joku kuuntelisi.

Kertoisin niistä hetkistä jolloin mä istun yksin kotona keittiössä ja mietin mihin mun elämä on menossa. Mä kertoisin niistä epätoivoisista itkuista ja peilikuvan inhoamisesta, mä kertoisin itseni satuttamisesta ja vaa'an lukemista, mä kertoisin mun ihmissuhteista jotka on jo aikaa sitten lakanneet olemasta suhteita. Mä kertoisin niistä järkyttävistä illoista jolloin olen päätynyt sinne ja sinne sen ja sen kanssa ja tehnyt sellaisia asioita joista en haluaisi ääneen puhua.

Oon miettinyt että menisin oikeesti koulupsykologille. Se olisi ainakin hetken hiljaa ja katsoisi silmiin. Se saattaisi uskoa, että mulla ei oikeasti nyt mene hyvin ja haluaisin tähän muutosta. Ehkä se antaisi mulle lääkärin numeron ja menisin lääkäriin joka antaisi mulle diagnoosin.

En tiedä saisinko sellaisen. Tai jos saisin, olisiko se "epätyypillinen laihuushäiriö", vaiko "lievä masennus", vaiko "säälittävä huomionhakuinen teini, joka keksii ongelmia koska elämässä ei ole muutakaan."

Jos saisin noista ensimmäisen diagnoosin, ehkä ottaisin sitten itseni tosissaan ja muutkin ottaisi. Mun kaverit ehkä ymmärtäisivät, että mulla on joku oikeesti hätänä. Paitsi: en tiedä onko mulla syytä mihinkään hätään, vai liioittelenko vaan?

Sehän se kun mä en tiedä. En oo tiennyt enää pitkään aikaan.

NÄKYMÄTÖN TYTTÖ

Nyt mä en muuta halua kun kadota näkymättömiin. Mä haluun hukkua mun vaatteisiin tai sulautua seinän väriin, kadota ja olla olematta missään. Mä haluan olla pelkkää sielua, pelkkiä ajatuksia jolloin voisin olla ihan mitä haluan ilman mitään pelottavaa kroppaa joka pitää mua vankina itessäni.

MÄ HALUUN ULOS ITESTÄNI

Oikeesti, mä haluan pois mun elämästä ja niistä ainaisista ongelmista joiden kanssa oon paininut monta kuukautta (vuotta?), osaamatta viime kuukausina edes pukea niitä sanoiksi. Mä en halua enää kertaakaan syödä yhtäkään vitamiinia tai kalkkitablettia tai tehdä yhtäkään vatsalihasta. Mä en halua kertaakaan sitä tilannetta kun tekisi mieli syödä muttei halua. Mä en kestä jos joudun käymään vaa'alla toteamassa että olen lihonut, mä en halua valittaa enää yhtään, laskea yhtäkään kaloria, punnita yhtäkään leipää tai juosta yhtäkään lenkkiä.

Jossain tulee raja vastaan, ja se tuli tässä. Se on tullut monta kertaa ja mitä olen sitten tehnyt: EN MITÄÄN. Jatkanut samaan malliin, niin kuin varmaan huomennakin, jatkanut syömättömyyttä, jatkanut laihtumista ja ahdistumista ja miettinyt kaikkea niin paljon, että pää on ollut poksahtaa ja mieli ollut jakautua sirpaleisiin. Ja tiedättekö mitä: OLLUT SAMAAN AIKAAN NIIN HELVETIN ONNELLINEN, ettei ole tarvinnut tehdä muutosta.

Sehän tässä onkin, hitto vie, kun oon samalla maailman onnellisin tyttö ja samalla onnettomin. Vihaan olla fyysinen olento, istua jossain niin että reidet litistyvät tuolia vasten, olla jonkun reppuselässä niin että toinen joutuu kannattelemaan koko mun painoa, valita vaatteita joissa olisi mahdollisimman olematta ja silti näkyä kaikkialla kaikille, kun ei voi vaan kadota.
Toisaalta taas onnelliseksi mut tekee viiden kilon katoaminen kokonaan!, päivisin kuuden tunnin syömättömyys ja pienentynyt vatsalaukku.

Ota tästä nyt sitten selvää. Kysy vaan mitä mulle kuuluu niin saat vastaukseksi sellaista tekstiä, jota edes mä en ymmärrä. Mä en muuta nyt osaa ajatella, kun että haluaisin laihtua olemattomaksi, melkein näkymättömäksi, koska sillon vasta tulisin näkyväksi.

Huomenna haen apteekista laihdutusvalmisteita, jos niitä saa ilman reseptiä. Saako?

Koska mä en halua enkä osaa luovuttaa.

elossa ja maailma vinossa

MITEN OON VOINUT OLLA NÄIN KAUAN POISSA?

Kysyn vaan!

Pelkäsin kirjautua sisään. Aattelin että lukijat ovat kaikki kaikonneet ja jäljellä on vaan mun tekstit täynnä maailma suurinta epätoivoa ja valitusta valittamisesta.

Ei se onneksi ihan niin mennyt.

Lähipäivinä mä kirjotan ihan kaiken mitä mun elämään kuuluu ihan silläkin uhalla, ettei ketään kiinnosta. On tää elämä vieläkin maailman suurinta epätoivoa, mutta nyt siinä on ehkä jotain sisältöä.

Nyt luovutan ja menen nukkumaan, sain kumminkin kerrottua että olen elossa.
Ehkä enemmän kun ennen?

Ja kaiken lisäksi mä oon laihtunut, 44 kiloa täältä tullaan.

Hymyilisinkö laihana enemmän?

Mä olen alottanut tän postauksen nyt noin kuusi kertaa, enkä edelleenkään tiedä mitä mä sanoisin. No, elossa olen kuitenkin.

Tää elämä on ihan kamalaa. Mun tekisi mieli itkeä, mutten jaksa enää sitäkään. Tuijotan seinää ja vaellan koulun ja kodin väliä, kokeisiinluvusta tai velvollisuuksien hoitamisesta tietoakaan. Välttelen peiliä. Juon kahvia. Poltan tupakkaa joka välissä. Bussissa tuijotan lihavaa naista, joka ahtaa itseensä donitsia. Ehkä se hoitaa sillä sen rakkaushuolia. Mulla ei ole enää rakkautta. Oikein mihinkään. Mä en tiedä säälinkö sitä naista, vai olenko sille kateellinen.

Tuleeko sille naiselle siitä donitsista parempi mieli?

Te sanotte että mulla on itsekuria. Jos yrittää tahallaan ja pikkuhiljaa tappaa itseään ateria (lue: ateriattomuus) kerrallaan, niin onhan se kai itsekuria. Tekisi mieli sanoa, että se on myös typerää. No: se on myös typerää. Mutta samalla ihanaa. Voi saatana.

Mä en tykkää tykätä tästä!

En mä tykkää voida huonosti, en mä tykkää vältellä ruokailutilanteita ja ruokaa ja ruoasta puhumista. En mä tykkää olla syömättä, en mä halua kieltäytyä piknikeistä tai kiinalaisesta, en mä halua joutua kiusallisten kysymysten kohteeksi. Miksi mä sitten teen tätä? MIKSI! En mä tiedä. Mä piilotan laihdutukseen kaiken. Mä tykkään keskittyä vaan ja ainoastaan yhteen asiaan. Mä ahdistua vaan yhdestä asiasta kerrallaan. Mä tykkään siitä, ettei mun tarvitse ajatella muita ahdistavia asioita. Ja tämän lisäksi, MÄ TYKKÄISIN OLLA LAIHA. Mitä tästä yhdistelmästä voi tulla muuta kun käsittämätön määrä ruokakalentereita ja ruokamatkailua? Kiloja ja kaloreita.

Käsittämättömiä määriä ja käsittämättömän vähiä määriä.

Oon laihtunut kaksi kiloa. Vain kaksi. Haluaisin laihtua 44 kiloon. Siihen on vielä matkaa. En tiedä jaksanko kulkea sitä. Haluanko mä kulkea sitä? Oonko mä elossa kun pääsen perille? Jos pääsen. Mä en tiedä.

Voi hitto, mä en kertakaikkiaan tiedä.

Kolme päivää, kolme leipää

Ai että mitä kuuluu?

Ihanaa
loistavaa
täydellistä
uskomatonta

ja samalla ihan hirveetä.

Mä en olis ikinä voinut kuvitella että tähän on tultu. En ikinä! Mun ei enää tee mieli ahmia, mun ei tee mieli enää edes SYÖDÄ. Mun vatsa on kipeä ja kurnii, mutta mun ei tee mieli laittaa sinne mitään! Mua inhottaa se ajatus, että ylipäänsä avaisin suuni ja tunkisin sinne jotain. Ja vielä nielaisisin sen. Se menisi mun sisään ja pysyisi siellä. Apua?

Toisaalta taas oon alkanut voida tosi huonosti. Vatsa on kipeä, huimaa ja päätä särkee. Näkö sumenee välillä. Mun kroppa vaatii ja huutaa ruokaa, mutten haluaisi syödä.

MIKÄ IHMEEN YHDISTELMÄ SE NYT ON?

Haluan ruokaa, mutten halua. Mitä vittua? Tappelen mun kroppaa vastaan, ja jollen halua pyörtyä, mun on toteltava. Jotta pysyisin pystyssä, on pakko syödä. Enkä tykkää syömisestä. En enää halua syödä mitään. Edes herkkuja. Varsinkaan niitä. Kun tulee todella paha paikka, kävelen kauppaan ja pyörin siellä tunnin vaan ja ainoastaan sen takia etten haluaisi ostaa sieltä mitään, mutta on pakko. Pitäiskö mun kävellä vaan pois sieltä ja yrittää olla pyörtymättä? Niinkö ihminen hankkii itsensä sairaalakuntoon?

Haluisin kokeilla kuinka kauan mun kroppa jaksaa sinnitellä, mutta se on ihan kamalaa. Se ei ole enää edes henkisesti ihanaa, koska fyysisesti on niin huono olo. On ihan kamalaa voida huonosti. Se on myös tosi pelottavaa. Siinä oma itse katoaa sumeisiin silmiin vessan peilissä ja identiteetti hukkuu neljänteen juotuun vesilitraan päivässä

En siis tiedä uskallanko.

RUTIINIT PELASTAA

Mulla on täysin vakiintunu päivärytmi arkipäiville. Jos se ei toteudu, sekoan täysin, ahdistun ja päivä menee totaalisen pilalle ilman että se on tavallaan edes mennyt pilalle.

Halpiskännykkä herättää aina yhtä raivostuttavalla soittoäänellä. Tekisi älyttömästi mieli jäädä nukkumaan ensimmäisen tunnin yli, mutta tunnille meneminen kuluttaa enemmän kaloreita kuin nukkuminen. Siispä nousen ylös. Kampean sängystä vaan ja ainoastaan tahdonvoimalla, pyörryttää vähän, ihan vain vähän. Laitan hiukset nätiksi, meikkaan vähän ja pesen hampaat jos jaksan. Puen päälle yhden niistä lukuisista teltoista, jonka olen jo eilen valinnut. Se päällä ei tarvitse hävetä mitään, ja yleensä olen vieläpä ihan tyylikäs. Se on mun tyyli. Tulen keittiöön ja hymyilen hieman äidille ihan vaan tottumuksesta. Teen kahvia. Kaksi kaloria desilitrassa. Otan isän minulle tekemän leivän kohteliaasti pöydältä, huikkaan moimoit ja katoan rappuun. Hississä tarkistan, että paita ei ole mutrulla ja peittää perseen. Matkalla bussille heitän nenäliinaan käärityn voileivän roskiin, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Jos en syö aamulla ja liikun päivällä, mistä mun kroppa repii ne kalorit? Jostain sen on ne revittävä. Varastoista. Perseestä, reisistä, vatsasta, käsivarsista.

Bussimatkasta harvoin muistan mitään, koomailen. Metrossa nään jonkun koululaisen ja kävellessä koululle käyn raivostuttavaa, inhottavaa ja väkinäistä smalltalkia siitä mitä kuuluu ja mikä tunti on seuraavaksi. En puhu totuuksia, paitsi ehkä että väsyttää. Tekisi mieli tappaa se joku, jota mukamas kiinnostaa mun kuulumiset. Painuisi vittuun, kävelisi yksin ja kertoisi ihanasta elämästään jollekin toiselle. Hymyilen ja vastailen. Koulussa istun tunneilla ja yritän näyttää siedettävältä. Yritän oikeasti opiskella, koska ei ole muuta tekemistä. Vihaan paritehtäviä ja ryhmätöitä. Psykologiassa en tee itseanalyysejä koska en osaa vastata niihin. Vihaan oikeastaan niitäkin.

Ruokailun ajaksi katoan ulos, joko lenkille tai kirjastoon datamaan. Olen piilossa koko ruokavälkän, ettei kukaan kysy mitä ruokaa siellä oli tai että oonko jo käynyt syömässä. Jos joku silti pääsee kysymään, vastaan että ”joo kävin just, jotain samaa mömmöä se oli”. Kahdeltatoista juon tasan 0,33 litraa vettä, en enempää enkä vähempää. Täytän vesipullon uudestaan. Menen taas tunnille. Yleensä olen tehnyt läksyt ja vastaan vaan jos opettaja kysyy. En yleensä viittaa, vaikka tietäisin vastauksen.

Loppupäivä sujuu jo helpommin. Ei oikeastaan tee tiukkaa olla syömättä, eikä vatsa edes kurise ääneen. Nälkään tottuu. Ostan koulun välipalalta kahvin ja nauran salaa niille, jotka ahtavat naamaansa omenoita tai pastejoita. Tai marjapiirakoita! Iltapäivällä menen joko tanssiharkkoihin, joihinkin muihin harkkoihin, lenkille, salille tai kotiin. Yritän kuluttaa iltasella ainakin 300 kaloria.

Mutta sitten:

Kotona syön leivän. Toisenkin, jos tekee mieli (melkein aina tekee). Paahtoleivän, jonka välissä on juustoa ja salaattia. Se on parasta mitä tiedän. Oikeesti. Leipä, paahdettu leipä! En uskalla laskea sen satsin kaloreita. En voi luopua siitä, vaikka haluaisin. En tiedä haluanko. Katson salkkarit, dataan vähän ja aika paljonkin, käyn ehkä vielä kävelyllä ja menen nukkumaan. Seuraavana päivänä sama juttu.

Tää on ihan kamalaa, mutta onnellisen turvallista.

Omistettu sulle, Anonyymi

Oon alottanu tän postauksen nyt viisi kertaa, enkä silti tiedä miten sanoisin tän kaiken. Mua itkettää ihan liikaa, mutta olisi säälittävää itkeä ei-mistään, varsinkin kun mulla on kaikki ihan hyvin.
Tai en minä tiedä onko. Mä olen niin saatanan ristiriitainen, että oon itekin ihan sekasin. En mä enää tiedä mitä mä haluan. Nyt just mä haluisin vaan itkeä. Ihan kun se mitään edes auttaisi.

Skarppaa, tyttö skarppaa

Mä haluan laihtua, mutta miten näin rikkinäinen ja itsekuriton tyttö voi oikeasti saavuttaa mitään tuloksia? Ei musta ole tähän. Tekis mieli vaan huutaa koko maailmalle että MUSTA EI OLE TÄHÄN! Ja ei, en tarkota laihtumista, vaan että

MUSTA EI OLE ELÄMÄÄN TÄTÄ ELÄMÄÄ!

Mä en osaa. Mä en vaan osaa huolehtia että olen tehnyt kaikki koulujutut ajallaan. Mä en osaa huolehtia, että söisin tarpeeksi mutta en liikaa. Mä en osaa siivota mun huonetta tai olla muille ystävällinen, mä en osaa maksaa mun laskuja tai ottaa muita huomioon kun en osaa ottaa itseänikään, mä en osaa olla itselleni hyvä kun en mielestäni ansaitse sitä, mä en osaa elää normaalia elämää tajuutteko, mä en vaan osaa. Voiko joku opettaa? Enkä mä edes hitto vieköön tiedä haluaisinko mä osata.


Laihtumiseen voi hukuttaa niin paljon. Sehän se. Niin paljon. Voin valehdella itelleni, ettei mulla ole muita ongelmia kuin se, että olen mun painonpudotustahdista jäljessä ja söin eilen leivän. Siinä mun kaikki ongelmat, ja niille voi aina tehdä jotain. Voin unohtaa mun ihmissuhteet, arjen, elämänhallinnan ja kaiken muun, kun laihdutan. Laihdutus on mulle arki ja ihmissuhteet ja elämänhallinta. Mutta mitä sitten kun en onnistu siinä? Mitä sitten kun en laihdu vaan lihon, mitä sitten kun mun kuviteltu ainoa elämänsisältö menee penkin alle? Mitä sitten KUN epäonnistun? Ja vielä useasti? Mitä sitten kun syön monta leipää, tai olen kilon sijasta kaksi kiloa jäljessä mun tahdista? MITÄ SITTEN?

Siinä sitä sitten ollaan. Tai siis: tässä sitä sitten ollaan. Mä en ole missään hyvä, edes laihdutuksessa vaikka luulin osaavani edes sen. Oon lihonut kilon. Musta tuntuu nyt just yhdeltä isolta epäonnistujalta, joka lihoo ja dataa koneella vuodattaen itku kurkussa elämäänsä ihmisille, joista tiedän lähinnä mitä ne syö eli mitä ne ei syö. Kertomassa siitä kaikkein salaisimmasta asiasta kaiken kaikille, myös niille anonyymeille jotka vastaavat mun hätään:

”mä en tajua miks vitussa elämä pitää tehä noin vaikeeksi? etkö voi vaan syödä normaalisti ja lopettaa noi laihdutuspuheet jotka saa sun olon huonoksi?”

SEPÄ SE! Ai että miksen? No. Äh. Olisi hienoa jos osaisin vastata sulle anonyymi, miksen voi lopettaa. SE OLISI NIIN HIENOA. Mutta kun en osaa.

Et kuitenkaan arvaa kuinka paljon haluisinkaan lopettaa. Millaista oliskaan huomenna herätä linnunlauluun ja tuntea kun aurinko paistaa ikkunasta. Millaista olisi nousta ylös niin, ettei yhtään huimaisi, mennä syömään aamiaiseksi paahtoleipää ja lukea hesaria kahvikupposen ääressä. Kuinka ihanaa oliskaan nauraa koulussa, syödä kouluruokana kalapullia onnellisena ja vappuna syödä viinirypäleitä ja karjalanpiirakoita kavereiden kanssa jossain puistossa.

Kyseinen anonyymi varmaan voi tehdä kaiken tuon, kun kerran kommentti on ton laatuinen. Et tiedäkään kuinka paljon kadehdin sua, ihan tosissaan. Muistan aina ne hetket, kun joku kommentoi että on mulle kateellinen. Niinä hetkinä mä tuijotan tätä näyttöä pitkään ja en tiedä pitäisikö itkeä vai itkeä.

Jos joku on mulle MUN elämästä kateellinen, niin mä en tiedä mikä on mennyt vikaan. Koska tässä ei ole niin mitään hehkeetä, ja mä olen niin hakoteillä että itkettää. Vieläkin.

Joten sinä anonyymi, ota ilo irti elämästäs vaikka heti vappuna. Tee se munkin puolesta. Mä en enää osaa.

Pureskelen tikkarin että voin siirtyä seuraavaan

Kaks viimeistä päivää on menneet ihan päin honkia. Tai ei päin honkia, vaan rehellisesti sanottuna päin persettä. Päin läskiä persettä.

Tostaina kun kirjotin ton edellisen postauksen, oli ihan järkyttävä olo. En ollut syönyt oikeen mitään kunnollista varmaan viikkoon (!), ja sitten iski vaan ihan uskomaton ahmimistarve. Mä en vaan voinut hallita sitä. Tiesin että jos annan sille vallan niin se on menoa sitten eikä takasin ole tulemista. Mä tiedän täsmälleen sen kaavan:

1. surettaa/vituttaa/stressaa tai on muuten paha olla
2. tekee mieli helpottaa oloa jollain, annan itselleni luvan ottaa puolikkaan suklaapatukan
3. nyt kun kerran olen epäonnistunut jo, onko tällä enää mitään väliä?
4. otan jäätelöä, mieluiten oudon muotoisen palan että on mahdollisimman vaikea arvioida grammamäärää
5. avaan karkkipussin keittiön kaapista ja hätäsuklaalevyn oman huoneen hyllyköstä (miksi mulla on sellainen, en tiedä)
6. yritän hillitä itteäni tikkareilla, pureskelen ne
7. syön loput suklaalevystä
8. otan lisää jätskiä, eri makua. etsin kaikki sipsit, karkit, kakut ja leivät jotka löydän talosta
9. syön syön syön ja yritän oksentaa. säälitän itteänikin kun yritän kakoa tuloksetta
10. ahdistun ja rupean laskemaan syömiäni kaloreita

En halunnut että se menee taas tohon, joten ajattelin, etten menetä hallintaa jos kirjoitan kaiken syömäni ylös. Mulla pitää olla pokkaa kirjoittaa ahmimani asiat ylös, ja jos mulla ei ole, en saa syödä niitä. Simppeliä? Ja se toimi. Söin paljon mutten läheskään niin paljon kun yleensä. Ahdistaa, muttei läheskään niin paljon kun yleensä.

fazerin sinistä puolikas levy eli 100g
210 g sour cream ja onion -sipsejä (punnitsin)
dippiä
120 g suklaanougat -jäätelöä
3 tikkaria
fazerin kaurapuikulaleipä, juustoviipale ja 10 g margariinia

Tämän kaiken lisäksi olin eilen kaverin kanssa kaupungilla. Istuttiin neljässä eri baarissa, ja jokaisessa join noin 200 kaloria. Kun tultiin mun kaverille yöksi, se teki neljä leipää ja sano että sä syöt näistä kaks tai sit sä itket ja syöt näistä kaks. Että hänen kämpässään ei kukaan saa kärsiä. Mun entinen minä olis ruennut huutamaan, heittäytynyt marttyyriksi, heittänyt ne salaa roskiin tai kadonnut tupakalle, mutta en minä. Mä katoin niitä, ihan siedettävän kokoisia ja näköisiä leipiä ja olin salaa ihan huiman onnellinen siitä, että joku PAKOTTAA mut syömään. Tuntuu kuin se vastuu katoaisi multa, mut on pakotettu eikä mulla ollut vaihtoehtoja. Söin ekaa kertaa kenenkään nähden varmaan kolme viikkoa sitten, mutta sain ne leivät ihan kiitettävästi alas.

Mietin vaan mitä mulle on tapahtunut. Mua ei ahdistanut yhtään ne leivät, pystyin syömään kun toinen katseli, ja olin salaa onnellinen että se teki niin kuin teki. Olin onnellinen että sain ne syötyä. Mitä vittua? En mä halua että näin käy.

SIPSIÄ KARKKIA SUKLAATA

APUA MUN TEKEE MIELI AHMIA

MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ TEKISIN

kävin jo lenkillä
join jo vettä
yritin jo unohtaa tämän
söin jo ihan vähän

mä en keksi enää mitään muuta keinoa

MÄ EN HALUAISI LUOVUTTAA

mutta

Nolla kaloria, täysi vatsa!

Kello on kohta kuusi illalla ja mä en ole syönyt tänään mitään. Oon vaan juonut vettä. Tietääkö joku kuinka paljon vettä voi juoda päivässä? Nää mun litramäärät hipoo pilviä.

Luin, että nälällä ja janolla on sama mekanismi. Veden juomisella voi siis hämätä nälkää! Koska mekanismi on sama, saattaa jopa olla että ihminen SYÖ nestehukkaansa tajuamatta janoaan. Jos ihminen ei tajua juoda tarpeeksi, keho toimii niin että ihminen syö enemmän, koska onhan ruoassakin nestettä. Kannattaa siis juoda paljon vettä, se saattaa vähentää syömistä.

Niin olen tässä tehnyt. Mietin vaan, että missä menee raja.

Mulle tää kuva on tehokasta thinspota:

Huomenna kirjotan kunnolla.