Haluan kauniit luut, kiitos

Olipa kerran laiha ja hauras tyttö, jolla oli itsekuria ja kyky hallita itseään. Sitä tyttöä ei ole enää. Loppu?

Mä en ole oma itseni enää. Mihin katosi nollat mun kaloritaulukosta, mihin katosi huomaamattomat ”ei kiitos” –mutinat ja kuuden kilometrin iltalenkit? Mihin katosi hymy ja voitontahto, mihin katosi viikottaiset onnistumiset ja taivaan tuuliin haihtuneet kilot? Mihin katosin minä? Oon nyt jossain piilossa tän ällöttävän pehmeen massan alla, enkä saa tätä pois mitenkään. Mä en ole oma itseni tässä kropassa.

Vai olenko? Tämäkö mä olen, säälittävä itsekuriton paska, joka ei osaa lopettaa niin yksinkertaista asiaa kuin syöminen? Tämäkö mä olen, suuri iso möhkäle joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa, syö sipsejä ja tuijottaa peilistä hyllyvää kehoa? Tämäkö mä olen, tyttö joka valittaa ja valittaa, itkee yksin kotona ja huutaa pahaa oloaan? Eikä tee sille mitään. Sellanenko mä olen?

EN MÄ HALUA OLLA SELLANEN, MÄ EN HALUA

Mä haluan laihtua. Mä haluan olla kevyt jälleen, nostettavissa maasta ja sylissä pidettävissä. Haluan, että näyttäisin vihdoin mun housuissa hyvältä, haluan että mun kauniit luut näkyy. Haluan haihtua, kadota jäljettömiin, näyttää hoikalta. Onko se liikaa vaadittu oikeesti?

Mitä mä teen? En pysy erossa ruoasta. Yritän syödä terveellisesti ja tarpeeksi jotta en ahmisi, mutten voi olla ahmimatta. En osaa enää edes oksentaa. Miten se tapahtui? Työnnän sormet kurkkuun mutten onnistu. Miten mä pääsen ruoasta eroon? Edes roskaruoasta? Miten mä oksennan?

MIKÄ MUA VAIVAA

Eilen sain koulussa itkukohtauksen, niin ei oo ikinä käynyt eikä tule enää ikinä käymään, jos musta riippuu. Selittämätön ahdistus vaan tuli ja hiipi mun selän taakse, enkä mä voinut enää mitään. Matkalla vessaan näin mun tyyliin parhaan kaverin meidän koulusta. Me ollaan tunnettu koko lukioaika, luulin että me ollaan oikeesti hyviä ystäviä, tuetaan toisiamme ja ollaan edes läsnä. Luulin.

Se jutteli jonkun jätkän kanssa, kattoi mun itkuisia apua anovia kasvoja, ja kääntyi pois. Kääntyi pois! Se jatkoi -kas kummaa- hyvin intensiiviseksi muuttunutta keskusteluaan, leikki ettei huomannut, ja mä juoksin kahta kauheammin itkien vessaan. Iltapäivällä se oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, toivotti hyvät viikonloput ja lähti niin nopeasti kuin suinkin. Hyvää viikonloppua sullekin. Saatana.

Vaaka, valehtelisit edes

Oon lihonut 1,7 kg eli 11900 kcal. Mun on täytynyt siis syödä yli kymmenen tuhatta turhaa kaloria lihoakseni noin paljon.

YLI KYMMENEN TUHATTA TURHAA KALORIA

Miten se on edes mahdollista? Rehellisesti sanottuna mä en tiennyt että itteään voi vihata näin paljon. Ja kaiken lisäksi en osaa enää edes oksentaa.

Mä en onnistu tässäkään. En tiedä ketään näin säälittävää ja idoottia ihmistä. Enkä osaa enää edes itkeä.

Se pieni ja laiha tyttö

Tänään en ole muuta miettinyt kuin että:

Mitä jos voisi vain juosta kesällä rannalla?
Mitä jos voisi bikineissäkin unohtaa miltä näyttää?
Mitä jos voisi vain pitää hauskaa tietäen näyttävänsä hyvältä?
Mitä jos voisi istua toisen sylissä pelkäämättä että toinen musertuu?
Mitä jos ei koko ajan tarvitsisi pelätä toisen kosketusta?
Mitä jos voisi aamulla vetäistä minkä tahansa paidan päälle?
Mitä jos ei tarvitsisi ostaa kaupasta aina liian isoja vaatteita?
Mitä jos sovituskopissa toteaisikin että "hei, täähän näyttää hyvältä"?
Mitä jos pienin kaupan koko olisikin liian iso? ?
Mitä jos näyttäisin niille, joiden mielestä minulla ei ole itsekuria?
Mitä jos osoittaisin, että minusta on siihen?
Mitä jos ei tarvitsi miettiä "jaksaakohan toi minua"
Mitä jos ihmiset sanoisivat "se pieni ja laiha tyttö" tai "se nätti" tarkoittaessaan minua?

Jatkakaa toki listaa, auttaa kiperissä tilanteissa (ainakin vähän)

Se siitä sitten

Oon yrittänyt olla positiivinen ja osaksi onnistunutkin, mutta voi saakeli, ei tämän viikonlopun jälkeen. Just ja just tiedän mitä hymyileminen on ja jos kokeilen, näytän kuolevalta piisamilta. Peilissä katsoo joku ihan outo tyyppi joka yrittää olla kauheesti kaikkea, mutta on lähinnä vaan säälittävä. Se näyttää siltä kuin olisi juonut litran piimää ja kolme kiloa puolukoita, se virnuilee oudosti yrittäen näyttää normaalilta, vaikka pyörtyy millä hetkellä hyvänsä.

Oon niin pettynyt itseeni, etten tiennyt tällaista tunnetta olevankaan. Istun itkien suihkun lattialla huutaen äänettömästi miten oon antanut itteni tulla näin isoksi, miksi mulla ei ole tahdonvoimaa vaan unohtaa ruokaa, miksen saa ryhdistäydyttyä edes niin, että pääsisin pois suihkusta itseni luota. Haluan itsestäni ulos enemmän kuin koskaan, elän väärässä kehossa joka tuhoaa mut ja jolle en mahda mitään. Taistelen itteäni vastaan, ja häviän 2000-0. Eläminen on lähes naurettavan ristiriitaista ja olemassaolo tuskallista. Jos jaksaisi nauraa itselleen ja ottaisi asiat huumorilla, ne tuntuisivat ehkä pienemmiltä, mutta loppujen lopuksi mitä se huumori taas olikaan?

Onks siinä kaloreita?

Ja sitten vielä ihmiskeho on arvokas asia. Arvokas asia painukoon nyt oikeesti näin nätisti sanottuna perseeseen. Olishan se enemmän arvokas jos siihen voisi suhtautua kun oikeeseen kehoon, mutta nyt kun se on tavallisen hyvinvoivan kehon irvikuva, säälittävä iso pallo, joka yrittää kauheasti olla jotain muuta kuin on.

Ja nyt joku sanois että ole itsellesi armelias, kiltti itsellesi, olet sen ansainnut! Mä sanon siihen että mitenkäs mä olen sen ansainnut? Viettämällä tämän koko päivän kotona vai pelkällä peruskulutuksella, ja ainoa kerta kun poistuin kotoa oli se, kun ostin kaupasta jäätelöä ja sipsiä. Sitten söin niitä ja katsoin leffaa. Ai olen ansainnut? Ja ne sitä paitsi maistuivat pahalta, ei edes tehnyt mieli. Ei mun tee mieli olla kiltti itselleni, mä haluun kitua ja rääkätä, saada jotain oikeesti aikaiseksi sen eteen, mitä oikeasti haluaisin. Mä riitelen itteni kanssa koko ajan, minä ja kroppa, me ei oikeen tykätä toisistamme. Olishan se ihan kiva oppia tekemään yhteistyötä, mutta jos kroppa tahtoo syödä ja mieli ei, niin siinähän sitä sitten ollaan.

500 g ylioppilaskirjoituksia

Tää päivä on ollut kyllä yks iso vitsi. Todella, todella iso, voin kertoa.

Äiti laittoi aamulla mun matkaan 500 grammaa viinirypäleitä, juustosämpylän ja suklaata ylioppilaskirjotuksiin, ja kuvitteli tekevänsä palveluksen. Ihan kun mä en ite osaisi tehdä eväitäni? Eväiden tekeminen on helppo tehdä niin, että jättää ne tekemättä.
Ne yli 900 kaloria houkutteli yhtä paljon kun se terveystiedon koe
eli ei yhtään?

Normaalisti mä rakastan terveystietoa isolla R:llä, mutta toi ylppärikoe oli täynnä soopaa. Sori nyt vaan, mut mua ei kauheesti (lue: ei yhtään) kiinnosta lemmikkien terveysvaikutukset tai tautien synnyt eri aikakausina. Ainut kysymys johon oikeasti osasin vastata, ja hienosti osasinkin, oli BMI:n selittäminen ja mittaustavat. Siitä olisin voinut selittää unissanikin (olen tehnyt varmaan sitäkin). Harmi vaan, että se ei ehkä riitä siihen arvosanaan jota lähdin tavottelemaan. Kyllä mä lahjakkaasti runoilla osaan ja maalaisjärkeä ehkä on, vaikka pääkaupunkiseudulta olenkin. Siltikään ei kauheesti naurattanut kun tulin salista ulos. Olin istunut jauhamassa paskaa paperille kuus tuntia, syönyt 350 kaloria ja pilannut mun mahdollisuudet kunnon opiskelupaikkaan. Voi voi?

Tälle kympin tytölle on tapahtunut jotain viime aikoina. En opi mitään vaikka opiskelisin, tosin yleensä en jaksa edes yrittää. Teen mielummin kivoja juttuja. Lenkkeilen, poltan tupakkaa (käytinkö noita kahta oikeesti samassa lauseessa?), juoksentelen ostoksilla, naureskelen V:n kanssa, juon pepsimaxia rannalla ja leikin että kaikki on hyvin.

Pitkästä aikaa onnellinen

Viime aikoina mä oon vaan maannut iltasin sängyllä miettien kuinka säälittävä ihminen voi olla. Oon ajatellu miks mä en ikinä onnistu missään, ainakaan laihdutuksessa. Oon ajatellu olevani itsekuriton idiootti, joka söi taas tänään kun sika, ei lähtenyt lenkille eikä saanut mitään muutakaan aikaseksi. Yks iso epäonnistuja, joka vaan lihoo eikä osaa mitään muuta.

Oikeastaan oon tota kaikkea, varsinkin idiootti.
Mutta saanko mä kysyä:
KUKA OIKEEN VOI LAIHTUA, JOS KELAA NOIN KOKO AJAN?
Ei kukaan?

Anteeks kielenkäyttö taas, mutta miksi VITUSSA mä teen tästä laihdutuksesta itelleni ihan kauheeta koko ajan? Miks mä ryven itsesäälissä ja itkeskelen, enkä saa mitään aikaseks kuitenkaan? Lihon vaan, ja valitan. Miks mä syön paskaa ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä et oon olemassa, miks mä oon onneton ja vihaan itteäni? Sitäkö mä oikeesti haluun elämältä? Onnellinen nuoruus, voi jeesus.

Entä jos mä välillä tekisin jotain muuta kun vaan makaisin sängyllä valittamassa?! Kävisin vaikka kuluttamassa kaloreita? Enhän mä sillä itsesäälillä niitä kuluta! Entä jos mä vaihteeksi vaikka suhtautuisin laihdutukseen positiivisesti? Eihän se ole mikään maailman suurin vihollinen, vaan keino jolla mä pääsen mun tavotteisiin! Se on vaan keino, ei mitään muuta. Ei ruoka ole mun maailman suurin viholliseni joka vaanii joka nurkan takana, se on vaan ruokaa, ei muuta. Vaan ja ainoastaan ruokaa! Maailmassa on paljon muitakin asioita joita voi vihata ja joita voi rakastaa.

Mä voisin asennoitua eri tavalla, ja laihtuisin oikeesti. Sehän on tutkittukin! Jos ihminen miettii koko ajan ettei saa syödä, ei saa syödä, ei saa syödä niin sehän syö! Jos se miettii että laihdutus on kamalaa laihdutus on kamalaa, niin sehän on? Kaikkihan on kiinni asenteesta? Mitä jos mä vaan yrittäisin paremmin tottua nälkään ja keksisin muita asioita joihin suuntaan energian? Maailma on täys ihania asioita!


Mä voin vaikka lähteä kävelemään rantaan ja tuntea tuulen mun kasvoilla tai polttaa V:n kanssa tupakkaa lumihangessa ja tehdä lumienkeleitä, mähän voin katsoa Amelien ja leikkiä olevani rakastunut, mähän voin vaihteeksi hymyillä mun koulukavereille, mähän voin valvoa yötä myöten ja nauraa seurassa, mähän voin juoda aamukahvin ja polttaa aamutupakan jossain puistossa niin kun kaikissa leffoissa, mähän voin lähteä V:n kanssa kiertämään Helsinkiä ja ettimään uusia ihania paikkoja, mähän voin tehdä vaikka mitä, eikä kukaan estä! Ei edes laihdutus. Kroppahan vaan kiittää että liikun. Kulutan koko ajan.

Mä hypin täällä ilosta. Ehkä tää on vaan hetkellistä, tai oon vaan seonnut, mutta ihan sama! Nyt ainakin tuntuu, ettei huvita syödä mitään! Mulla on elämässä paljon muutakin. Syömisen sijaan voisin nyt lähteä vaikka katulamppujen alle juoksentelemaan ja hymyilemään itsekseni, tai askarrella tai runoilla tai kuunnella hyvää musiikkia ja vaan tanssia tai ylipäänsä tehdä jotain muuta kun ajatella ruokaa. On mulla muutakin tekemistä.

Ja silti laihdun koko ajan!

Haluaisin olla jossain muualla

Tulin takaisin. Kaiken muun selitän myöhemmin, en nyt pysty. Tänään ei ole muuta sanottavaa kuin:

Tytön jalat eivät kanna
ei hätää

hän leijuu ilmassa

päihteitä tänne, kiitos

Jos mä saan hetken olla dramaattinen niin kysynpä vaan että kuinka ihminen voi kitua tällä tavalla?! Tää päivä oli ihan hirveä. Oikeesti ihan hirveä. Tapahtui kaikkea vaikka ei mitään kummallista. Teki mieli purskahtaa itkuun ja juosta kotiin, mutten päässyt pakoon yhtään mihinkään, varsinkin kun olisin halunnut paeta itteäni.
Mulla ei ole enää keinoja paeta. Ennen vedin älyttömät humalat aina kun tuli tollanen olo. Mutta voi huhhuh sitä kalorimäärää. En uskalla edes ajatella. Nelinumeroinen luku tulee helposti täyteen. NELINUMEROINEN JUMALAUTA! Ennen join koko ajan, nyt en enää tiedä mitä mä tekisin. Voinko mä oikeesti elää ilman alkoholia? Sen jälkeen kun täytin 18, se ei ole tullut kysymykseenkään. Mutta entäs nyt? Apua. Ideoita?

JA NYT SEURAA OUDOIN ASIA VÄHÄÄN AIKAAN: joku laittoi mun laukkuun tänään suklaalevyn! Mä en todellakaan ite ikinä osta suklaata jos ei ole hirveä mania, joten mun se ei ollut. Aamulla kun pakkasin, laukussa ei ollut mitään. Jätin sen pukuhuoneeseen koulussa (niin kun kaikki), JA MITÄ MÄ LÖYDÄN SIELTÄ ENKUN TUNNILLA? HASSELPÄHKINÄSUKLAATA! Joko mulla on salainen ihailija, tai sitten joku haluaa että mä syön. (ja mikä logiikka on ostaa suklaata?) Kukaan mun kaveri ei tunnustanut. Mä todella toivon että se on joku salainen ihailija, eikä joku huolestunut puolituttu. Se teki mut onnelliseksi mutta samalla teki mieli repiä hiukset päästä, koska kun mentiin sit hypärillä kahville niin mun kaverit oli sillain että "no totta vitussa syödään se", ja ne suurinpiirtein tunki mun naaman sitä karkkia. (No ei nyt oikeesti mutta siltä se tuntui. Oli pakko syödä, en olis kestänyt mitään valittamista. tekosyy?)

Tulin sit kotiin oikeesti täristen pettymyksestä, söin jotain 300 kaloria pelkkää anteeksi nyt vain mutta PASKAA, eikä se ollut edes hyvää. Tanssitunnilla kattelin isoista peileistä muita meidän ryhmäläisiä ihania pieniä sulosia kauniita tanssijatyttöjä, jotka osaa käyttää niiden kroppaa täydellisesti ja näyttää siltä kun ne ei painais mitään. Iso kokovartalopeili ei todellakaan jätä mitään arvailujen varmaan, ja olin rueta itkemään siellä. Taas, säälittävää. Osaksi siksi etten oppinut sitä sarjaa, osaksi siksi että näytin rumalta. Olin oikeesti iso. Ihan ok ylävartalo, siitä saa helposti pois mutta reidet ja perse. Apua.

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI. Kun tuun kotiin niin äiti ensitöikseen jänkättää että nyt tilataan pizzaa nyt tilataan pizzaa, minkä haluat. Olin oksentaa jo ihan ajatuksesta (vaikka nälkä oli huutava ja pizza on hyvää) mutta se rasvamäärä ja kokovartalopeilin edessä olo huomenna tanssitunnilla ei ole ihan loistava yhdistelmä. Ei se mun jankkaaminen onnistunut, otin jonkun pahan kasvispizzan ja oli pakko syödä siitä yhteisessä ruokapöydässä PUOLET. Voi jumalauta puolet! Loput heitin salaa eväsrasiaan ja vien huomenna roskiin. Tää on kauheeta tää kyttäys, ihan kun nyt joku pizza olis hyvä mun terveydelle. EIHÄN SE HITTO SOIKOON OLE HYVÄ KENENKÄÄN TERVEYDELLE. Eikä äiti edes tiedä miten asiat on oikeesti, se nyt on vaan saanu päähänsä että mä syön liian vähän. Ei se tiedä mulla olevan mitään ongelmaa sen kanssa, kunhan nyt leikkii äitiä.

Voi että odotan sitä kun muutan omilleni. Se oli kesällä niin täydellistä, kun kukaan ei tarkkaillut. Laihduin sillon kuus kiloa! Ei muuttamiseen ole enää kauaa, jos kaikki menee hyvin. Sit mun OMASSA jääkaapissa on vaan ja ainoastaan mehukeittoa, kivennäisvettä, kurkkua ja raejuustoa, ja kaapissa valmispuuroa. Purkista vitamiinit ja kalsium. Siinä se. Eikä kukaan pakota mua syömään kun kukaan ei tiedä paljonko mä syön. Mieluiten en mitään?

Tää päivä on jo muutenkin pilalla ja mun asenne on totaalisen pilalla, tiedän, koska ajattelin nyt mennä hakemaan parvekkeelta bissen. Juon sitä ja katon L-koodin kauniita naisia."Oon jo muutenkin feilannut tänään, ihan sama yks bisse" -asenne astuu taas kuvioihin. Toi (tai siis TÄMÄ) asenne on ihan perusvirhe, säälittävintä mitä voi tehdä. Ja silti meen nyt hakemaan sen bissen.
ihan sama
toistaiseksi

Nikotiini vai lihapulla?

Mä en tiedä pitäisikö mun itkeä vai nauraa. Ehkä teen molempia, samaan aikaan.

Tänään musta tuntui, etten mä elä tätä päivää loppuun. Aamulla maailma heitti kuperkeikan kun yritin nousta sängystä, ja heikotti niin että oli pakko skipata aamutunti. Kun sain itteni revittyä ylös ja laahustin keittiöön, niin eikös siellä odota mun paikalla kasa voisia ja juustoisia kinkkuvoileipiä, eli yhteensä ainakin 800 kaloria naamioituna viattoman aamiaisen ja kohteliaisuuden muotoon. Niiden vieressä oli lappu

Tein nämä jos aamulla tulee kiire
terkuin äiti

Kuten sanottu, en tiedä olisko pitänyt pakahtua onnesta vai epäonnesta. Kirjoitin lappuun "kiitoksia paljon, tulivat tarpeeseen", heitin ällöleivät roskapussiin ja vein ulos roskikseen. Biojätteeseen ei nykyään voi heittää enää mitään, ettei vaan kuule illalla lausetta "mitä nää tekee täällä!". Yritäpä siinä sitten selitellä. Oon käyttänyt jo "no mutkun ne oli homeessa", tai "olin jättänyt ne pöydälle aamulla ja kun tulin kotiin ne oli jo ihan pahoja" ja "se maistui tosi pahalta, oli varmaan menny vanhaks tai jotain". En keksi enempää syitä. Siksi ulkoroskis.
Join sitten vaan kahvia ja yritin olla pyörtymättä miettien että mitä vitun järkeä tässä on. Yritän päästä elämään onnellista elämää, jonka takia musta tuntuu että mä kuolen. Helvetin fiksua? Se olo johtui ehkä siitä etten ollut edellisenä päivänä laittanut suuhuni mitään muuta kuin vettä, kahvia ja tupakkaa.

Mä en kestäis jos mä en polttaisi. Puoltoista vuotta sitten alotin sen just siksi, ettei tarttisi syödä. Antaisin aika paljon, jos tupakka toimis mulla nykyäänkin samalla tavalla. Silti mä en voi lopettaa sitä. Se on täydellistä, rakastan sitä. Rakastan sitä kun muut menee syömään jotain läskisoossia koulun ruokalaan, mä hilppasen ulos ja ostan ärrältä kahvin ja poltan puistossa yksinäni puhallellen savurenkaita. Ennen poltin vaan sen yhen, nyt tajusin että esim tänään poltin ainakin seittemän? Tai enemmän. Ainakin aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Kun muut syö, mä poltan. Ei se enää nälkää vie, mutta onpahan jotain tekemistä ja tulee hyvä olo. En tiedä miten mä voisin ikinä lopettaa tupakoinnin. Lihoisin varmaan kymmenen kiloa jos niin tekisin. Pelottavaa sinänsä.

Ja vielä päivän saldo että ite muistan
valmispuuro 130 kcal
kurkku 500 g 45 kcal
rasvatonta maitoa 2 dl 66kcal

yhteensä 241 kcal. JES

Kalorit on pahin vihollinen, ja minä itse

Multa kysyttiin onko mulla syömishäiriötä.

Se on ihan helvetin hyvä kysymys!

Sen tiedän että haluan laihtua, koska olen nyt ällöpyllyinhottavaläskikasa, jos nyt rehellisiä ollaan. Mä en keskity mihinkään muuhun kun syömiseen (=syömättömyyteen) yhtä paljon, enkä ajattele mitään yhtä paljon. Ja rakastan sitä.

Välillä oon monta päivää syömättä käytännössä mitään, välillä ahmin ja oksennan, välillä ahmin ja en oksenna. Sitä en rakasta.

Päätelkää siitä, sillä mä en osaa.

Mä alan paljastua, paniikki

Mun tekee koko ajan mieli itkeä.
Se olo tulee hallitsemattomasti missä tahansa, mistä tahansa (lähinnä ruoasta), enkä voi sille yhtään mitään. Pakko vaan juosta vessaan, tuijottaa peilistä säälittäviä kasvoja jotka tuntuvat olevan ihan hukassa, kaksoisleukaa joka tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, ja pieniä surullisiä silmiä, jotka eivät haluaisi edes katsoa itseään peilistä. Vessan kopissaei voi kun tuijottaa oksentaessa hampaiden runtelemia kämmenselkiä, joiden kanssa oon ihan pulassa ja tuijottaa muutamaa pientä (tarpeeksi pientä huomattaviksi) arpea kädessä ja päättää, että tämä loppuu nyt.

Ja ei, en suinkaan lopeta laihduttamista, se on mulle ainoita ilon lähteitä tällä hetkellä, vaan lopetan tän säälittävän itsesäälissä rypemisen, otan itseäni niskasta kiinni ja alan OIKEASTI laihduttaa. En räpellä enää, en itke enää syödyn mäkkiaterian takia, en osta puolta kiloa suklaata ja syö sitä kerralla, en ota jäätelöä vaikka kaverit kuinka painostaisivat, en enää vain YRITÄ ja YRITÄ oikeasti yrittämättä. Viime aikoina on ollut ihan kauheeta, en ole laihtunut yhtään, mutta stressannut niin mielettömästi, että koko muu elämä on ihan hukassa.

Siitä puheenollen. Mä en tiedä mitä hittoa mun pitäisi oikeen tehdä. Oon salannut laihdutusyrityksiä nyt kohta kolme vuotta, mutta viime vuoden aikana en ole enää jaksanut. Jos joku kysyy mikset syö, vastaan etten nyt just halua. Mulla on muutama ihan huippuystävä, ja niille on todella vaikea valehdella ylipäänsä yhtään mitään. Kun meen niille yöksi, en osaa keksiä mitään muka-järkevää selitystä miksen syö mitään. En osaa valehdella niille, ne tuntee mut liian hyvin. Sitä paitsi, peli on jo menetetty. Kaksi mun kaveria on kuulemma nyt keskenään (reilua!!!) puhuneet siitä, että mulla on syömishäiriö. Eilen kolmas kaveri rupesi itkemään mulle, koska on musta "niin huolissaan", ja neljäs (ja viimeinen oikea ystävä) kysyy multa joka kerran kun me nähdään että olenko syönyt, mennäänkö syömään. Mun pitäisi kuulemma syödä. En saa kaikkia ravintoaineita. Mä tulen sairaaksi. Olen aivan hyvä näin. Stressaan turhasta asiasta. He eivät tarkoita pahaa, välittävät vain
ja plaaplaaplaaplaaplaa

Enää en voi käydä edes koulun ruokalassa salakavalasti nappaamassa näkkileipää (kuitua!) ja maitoa, koska joku välittömästi koputtaa olkapäälle ja kysyy enkö ota mitään muuta. Ja jotkut ihan viraat on huomanneet. Yks meidän koululainen, olisko ykkönen tai kakkonen, sanoi kerran mulle, ettet taida sinäkään syödä koskaan yhtään mitään. Ja se tyyppi on niin pieni keijukainen kun ikinä kukaan voi olla, eikä varmasti syö koskaan mitään. Myös muutama ihan puolituttu on sanonut mulle, että mulla ei vaikuta olevan kaikki kunnossa ja pitäisikö mun mennä terkkarille.
Terkkarille, no voi jeesus.

Todellisuudessa eivät ne mitään välitä, kunhan kokevat velvollisuudekseen huolehtia, tai oikeastaan "huolehtia", sillä eihän niillä mitään aikomuksia ole saada mua oikeesti terveeksi. Kunhan haluavat pitää mut hengissä, etten kuole ja aiheuta heille huonoa omaatuntoa. Musta tuntuu, ettei mulla todellisuudessa mitään ystäviä edes ole, vain kasa ihmisiä jotka pitävät musta kun olen hyvällä tuulella tai humalassa. Ja jos satun olemaan huonolla päällä, ahdistunut tai heikottaa niin etten pysy pystyssä, niin sanotaan vaan että no voivoi, ja lähdetään äkkiä pois ettei tarvitse huolehtia toisten asioista. Ja sitä mieltä mäkin oon, ei mun asioista kenenkään muun tarvitse huolehtia. Niilläkin on hitto vie omia ongelmia joiden eteen mä en osaa pistää tikkuakaan ristiin.
En mä edes tiedä millasia ystäviä haluisin, vai haluisinko.Tää laihdutus, salainen pieni unelma ja voimavara ja energia on mun paras ystävä. Välillä tuntuu ettei tässä maailmassa muita olekaan kun mä ja se. Välillä toivon että se olisikin niin. Muttei se ole, ja siksi voin elää ihan normaalia elämää.

Tai no, aika normaalia. Jos syömistä ei lasketa.

Korvapuusteja

Lupasin alottaa tän postauksen kirjottamalla "Tänään en syönyt kun vähän vajaat 300 kaloria!" Kaks lupausta petetty. Tää postaus ei ala sillä lauseella, enkä tosiaan syönyt vajaata 300 kaloria. Söin TUHATkolmesataa kaloria. Tänään oli muutenkin ihan uskomattoman hirveä päivä. Aamulla herätessä ensimmäinen ajatus oli: "RUOKAA! Mä pyörryn muuten!" Kävelin keittiöön, enkä ymmärrä mistä se maailman huonoin olo oli lähtöisin. Keittiössä istuin pöydän ääreen varautuen pyörtymään, maailma sumeni ja mua alkoi itkettää. Ja kas, mitä mun edessä onkaan pöydällä? Äidin leipomia korvapuusteja! Se leipoi ne ihan varmasti mua ajatellen, koska ennen tätä kaikkea mä rakastin korvapuusteja.

Mulla on ikävä mun entistä elämää. Tai itseasiassa ei, mulla on ikävä vaan korvapuusteja. Tätä elämää mä rakastan. Siitä ei puutu kun korvapuustit.

Aattelin, että tää on liian hyvää ja samalla ihan kauheeta ollakseen totta. Ehkä mä oon vielä unessa? Ehkä voin ottaa, syödä lihoomatta. Jos kerran nukun vielä. Tekosyitä tekosyitä, joten mitä tämä tyttö tekee? Ottaa yhden, ottaa toisen, ja nyt hävettää: OTIN KOLMANNENKIN. En ollut syönyt kolmeen päivään MITÄÄN, ja sitten mun nenän edessä on kymmenen korvapuustia. Söin niistä sentään VAAN kolme.

Mä en muuten voi uskoa, että käytin oikeesti sanoja "vaan kolme". Tää alkaa olla yksi surkea vitsi tää mun laihtuminen. Jouluna laihduin viisi (!!!) kiloa, ja nyt oon lihonut ne takasin. Itsekuri? Mikä se sellanen on? Onks siinä kaloreita?

Mä alan olla ihan sekaisin. Ylioppilaskirjoituksiin on kaksi viikkoa, ja mä en ole edes alottanut lukemista. Mä vaan laihdutan. Mun elämä ei mitään muuta enää olekaan.