RUTIINIT PELASTAA

Mulla on täysin vakiintunu päivärytmi arkipäiville. Jos se ei toteudu, sekoan täysin, ahdistun ja päivä menee totaalisen pilalle ilman että se on tavallaan edes mennyt pilalle.

Halpiskännykkä herättää aina yhtä raivostuttavalla soittoäänellä. Tekisi älyttömästi mieli jäädä nukkumaan ensimmäisen tunnin yli, mutta tunnille meneminen kuluttaa enemmän kaloreita kuin nukkuminen. Siispä nousen ylös. Kampean sängystä vaan ja ainoastaan tahdonvoimalla, pyörryttää vähän, ihan vain vähän. Laitan hiukset nätiksi, meikkaan vähän ja pesen hampaat jos jaksan. Puen päälle yhden niistä lukuisista teltoista, jonka olen jo eilen valinnut. Se päällä ei tarvitse hävetä mitään, ja yleensä olen vieläpä ihan tyylikäs. Se on mun tyyli. Tulen keittiöön ja hymyilen hieman äidille ihan vaan tottumuksesta. Teen kahvia. Kaksi kaloria desilitrassa. Otan isän minulle tekemän leivän kohteliaasti pöydältä, huikkaan moimoit ja katoan rappuun. Hississä tarkistan, että paita ei ole mutrulla ja peittää perseen. Matkalla bussille heitän nenäliinaan käärityn voileivän roskiin, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Jos en syö aamulla ja liikun päivällä, mistä mun kroppa repii ne kalorit? Jostain sen on ne revittävä. Varastoista. Perseestä, reisistä, vatsasta, käsivarsista.

Bussimatkasta harvoin muistan mitään, koomailen. Metrossa nään jonkun koululaisen ja kävellessä koululle käyn raivostuttavaa, inhottavaa ja väkinäistä smalltalkia siitä mitä kuuluu ja mikä tunti on seuraavaksi. En puhu totuuksia, paitsi ehkä että väsyttää. Tekisi mieli tappaa se joku, jota mukamas kiinnostaa mun kuulumiset. Painuisi vittuun, kävelisi yksin ja kertoisi ihanasta elämästään jollekin toiselle. Hymyilen ja vastailen. Koulussa istun tunneilla ja yritän näyttää siedettävältä. Yritän oikeasti opiskella, koska ei ole muuta tekemistä. Vihaan paritehtäviä ja ryhmätöitä. Psykologiassa en tee itseanalyysejä koska en osaa vastata niihin. Vihaan oikeastaan niitäkin.

Ruokailun ajaksi katoan ulos, joko lenkille tai kirjastoon datamaan. Olen piilossa koko ruokavälkän, ettei kukaan kysy mitä ruokaa siellä oli tai että oonko jo käynyt syömässä. Jos joku silti pääsee kysymään, vastaan että ”joo kävin just, jotain samaa mömmöä se oli”. Kahdeltatoista juon tasan 0,33 litraa vettä, en enempää enkä vähempää. Täytän vesipullon uudestaan. Menen taas tunnille. Yleensä olen tehnyt läksyt ja vastaan vaan jos opettaja kysyy. En yleensä viittaa, vaikka tietäisin vastauksen.

Loppupäivä sujuu jo helpommin. Ei oikeastaan tee tiukkaa olla syömättä, eikä vatsa edes kurise ääneen. Nälkään tottuu. Ostan koulun välipalalta kahvin ja nauran salaa niille, jotka ahtavat naamaansa omenoita tai pastejoita. Tai marjapiirakoita! Iltapäivällä menen joko tanssiharkkoihin, joihinkin muihin harkkoihin, lenkille, salille tai kotiin. Yritän kuluttaa iltasella ainakin 300 kaloria.

Mutta sitten:

Kotona syön leivän. Toisenkin, jos tekee mieli (melkein aina tekee). Paahtoleivän, jonka välissä on juustoa ja salaattia. Se on parasta mitä tiedän. Oikeesti. Leipä, paahdettu leipä! En uskalla laskea sen satsin kaloreita. En voi luopua siitä, vaikka haluaisin. En tiedä haluanko. Katson salkkarit, dataan vähän ja aika paljonkin, käyn ehkä vielä kävelyllä ja menen nukkumaan. Seuraavana päivänä sama juttu.

Tää on ihan kamalaa, mutta onnellisen turvallista.

Omistettu sulle, Anonyymi

Oon alottanu tän postauksen nyt viisi kertaa, enkä silti tiedä miten sanoisin tän kaiken. Mua itkettää ihan liikaa, mutta olisi säälittävää itkeä ei-mistään, varsinkin kun mulla on kaikki ihan hyvin.
Tai en minä tiedä onko. Mä olen niin saatanan ristiriitainen, että oon itekin ihan sekasin. En mä enää tiedä mitä mä haluan. Nyt just mä haluisin vaan itkeä. Ihan kun se mitään edes auttaisi.

Skarppaa, tyttö skarppaa

Mä haluan laihtua, mutta miten näin rikkinäinen ja itsekuriton tyttö voi oikeasti saavuttaa mitään tuloksia? Ei musta ole tähän. Tekis mieli vaan huutaa koko maailmalle että MUSTA EI OLE TÄHÄN! Ja ei, en tarkota laihtumista, vaan että

MUSTA EI OLE ELÄMÄÄN TÄTÄ ELÄMÄÄ!

Mä en osaa. Mä en vaan osaa huolehtia että olen tehnyt kaikki koulujutut ajallaan. Mä en osaa huolehtia, että söisin tarpeeksi mutta en liikaa. Mä en osaa siivota mun huonetta tai olla muille ystävällinen, mä en osaa maksaa mun laskuja tai ottaa muita huomioon kun en osaa ottaa itseänikään, mä en osaa olla itselleni hyvä kun en mielestäni ansaitse sitä, mä en osaa elää normaalia elämää tajuutteko, mä en vaan osaa. Voiko joku opettaa? Enkä mä edes hitto vieköön tiedä haluaisinko mä osata.


Laihtumiseen voi hukuttaa niin paljon. Sehän se. Niin paljon. Voin valehdella itelleni, ettei mulla ole muita ongelmia kuin se, että olen mun painonpudotustahdista jäljessä ja söin eilen leivän. Siinä mun kaikki ongelmat, ja niille voi aina tehdä jotain. Voin unohtaa mun ihmissuhteet, arjen, elämänhallinnan ja kaiken muun, kun laihdutan. Laihdutus on mulle arki ja ihmissuhteet ja elämänhallinta. Mutta mitä sitten kun en onnistu siinä? Mitä sitten kun en laihdu vaan lihon, mitä sitten kun mun kuviteltu ainoa elämänsisältö menee penkin alle? Mitä sitten KUN epäonnistun? Ja vielä useasti? Mitä sitten kun syön monta leipää, tai olen kilon sijasta kaksi kiloa jäljessä mun tahdista? MITÄ SITTEN?

Siinä sitä sitten ollaan. Tai siis: tässä sitä sitten ollaan. Mä en ole missään hyvä, edes laihdutuksessa vaikka luulin osaavani edes sen. Oon lihonut kilon. Musta tuntuu nyt just yhdeltä isolta epäonnistujalta, joka lihoo ja dataa koneella vuodattaen itku kurkussa elämäänsä ihmisille, joista tiedän lähinnä mitä ne syö eli mitä ne ei syö. Kertomassa siitä kaikkein salaisimmasta asiasta kaiken kaikille, myös niille anonyymeille jotka vastaavat mun hätään:

”mä en tajua miks vitussa elämä pitää tehä noin vaikeeksi? etkö voi vaan syödä normaalisti ja lopettaa noi laihdutuspuheet jotka saa sun olon huonoksi?”

SEPÄ SE! Ai että miksen? No. Äh. Olisi hienoa jos osaisin vastata sulle anonyymi, miksen voi lopettaa. SE OLISI NIIN HIENOA. Mutta kun en osaa.

Et kuitenkaan arvaa kuinka paljon haluisinkaan lopettaa. Millaista oliskaan huomenna herätä linnunlauluun ja tuntea kun aurinko paistaa ikkunasta. Millaista olisi nousta ylös niin, ettei yhtään huimaisi, mennä syömään aamiaiseksi paahtoleipää ja lukea hesaria kahvikupposen ääressä. Kuinka ihanaa oliskaan nauraa koulussa, syödä kouluruokana kalapullia onnellisena ja vappuna syödä viinirypäleitä ja karjalanpiirakoita kavereiden kanssa jossain puistossa.

Kyseinen anonyymi varmaan voi tehdä kaiken tuon, kun kerran kommentti on ton laatuinen. Et tiedäkään kuinka paljon kadehdin sua, ihan tosissaan. Muistan aina ne hetket, kun joku kommentoi että on mulle kateellinen. Niinä hetkinä mä tuijotan tätä näyttöä pitkään ja en tiedä pitäisikö itkeä vai itkeä.

Jos joku on mulle MUN elämästä kateellinen, niin mä en tiedä mikä on mennyt vikaan. Koska tässä ei ole niin mitään hehkeetä, ja mä olen niin hakoteillä että itkettää. Vieläkin.

Joten sinä anonyymi, ota ilo irti elämästäs vaikka heti vappuna. Tee se munkin puolesta. Mä en enää osaa.

Pureskelen tikkarin että voin siirtyä seuraavaan

Kaks viimeistä päivää on menneet ihan päin honkia. Tai ei päin honkia, vaan rehellisesti sanottuna päin persettä. Päin läskiä persettä.

Tostaina kun kirjotin ton edellisen postauksen, oli ihan järkyttävä olo. En ollut syönyt oikeen mitään kunnollista varmaan viikkoon (!), ja sitten iski vaan ihan uskomaton ahmimistarve. Mä en vaan voinut hallita sitä. Tiesin että jos annan sille vallan niin se on menoa sitten eikä takasin ole tulemista. Mä tiedän täsmälleen sen kaavan:

1. surettaa/vituttaa/stressaa tai on muuten paha olla
2. tekee mieli helpottaa oloa jollain, annan itselleni luvan ottaa puolikkaan suklaapatukan
3. nyt kun kerran olen epäonnistunut jo, onko tällä enää mitään väliä?
4. otan jäätelöä, mieluiten oudon muotoisen palan että on mahdollisimman vaikea arvioida grammamäärää
5. avaan karkkipussin keittiön kaapista ja hätäsuklaalevyn oman huoneen hyllyköstä (miksi mulla on sellainen, en tiedä)
6. yritän hillitä itteäni tikkareilla, pureskelen ne
7. syön loput suklaalevystä
8. otan lisää jätskiä, eri makua. etsin kaikki sipsit, karkit, kakut ja leivät jotka löydän talosta
9. syön syön syön ja yritän oksentaa. säälitän itteänikin kun yritän kakoa tuloksetta
10. ahdistun ja rupean laskemaan syömiäni kaloreita

En halunnut että se menee taas tohon, joten ajattelin, etten menetä hallintaa jos kirjoitan kaiken syömäni ylös. Mulla pitää olla pokkaa kirjoittaa ahmimani asiat ylös, ja jos mulla ei ole, en saa syödä niitä. Simppeliä? Ja se toimi. Söin paljon mutten läheskään niin paljon kun yleensä. Ahdistaa, muttei läheskään niin paljon kun yleensä.

fazerin sinistä puolikas levy eli 100g
210 g sour cream ja onion -sipsejä (punnitsin)
dippiä
120 g suklaanougat -jäätelöä
3 tikkaria
fazerin kaurapuikulaleipä, juustoviipale ja 10 g margariinia

Tämän kaiken lisäksi olin eilen kaverin kanssa kaupungilla. Istuttiin neljässä eri baarissa, ja jokaisessa join noin 200 kaloria. Kun tultiin mun kaverille yöksi, se teki neljä leipää ja sano että sä syöt näistä kaks tai sit sä itket ja syöt näistä kaks. Että hänen kämpässään ei kukaan saa kärsiä. Mun entinen minä olis ruennut huutamaan, heittäytynyt marttyyriksi, heittänyt ne salaa roskiin tai kadonnut tupakalle, mutta en minä. Mä katoin niitä, ihan siedettävän kokoisia ja näköisiä leipiä ja olin salaa ihan huiman onnellinen siitä, että joku PAKOTTAA mut syömään. Tuntuu kuin se vastuu katoaisi multa, mut on pakotettu eikä mulla ollut vaihtoehtoja. Söin ekaa kertaa kenenkään nähden varmaan kolme viikkoa sitten, mutta sain ne leivät ihan kiitettävästi alas.

Mietin vaan mitä mulle on tapahtunut. Mua ei ahdistanut yhtään ne leivät, pystyin syömään kun toinen katseli, ja olin salaa onnellinen että se teki niin kuin teki. Olin onnellinen että sain ne syötyä. Mitä vittua? En mä halua että näin käy.

SIPSIÄ KARKKIA SUKLAATA

APUA MUN TEKEE MIELI AHMIA

MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ TEKISIN

kävin jo lenkillä
join jo vettä
yritin jo unohtaa tämän
söin jo ihan vähän

mä en keksi enää mitään muuta keinoa

MÄ EN HALUAISI LUOVUTTAA

mutta

Nolla kaloria, täysi vatsa!

Kello on kohta kuusi illalla ja mä en ole syönyt tänään mitään. Oon vaan juonut vettä. Tietääkö joku kuinka paljon vettä voi juoda päivässä? Nää mun litramäärät hipoo pilviä.

Luin, että nälällä ja janolla on sama mekanismi. Veden juomisella voi siis hämätä nälkää! Koska mekanismi on sama, saattaa jopa olla että ihminen SYÖ nestehukkaansa tajuamatta janoaan. Jos ihminen ei tajua juoda tarpeeksi, keho toimii niin että ihminen syö enemmän, koska onhan ruoassakin nestettä. Kannattaa siis juoda paljon vettä, se saattaa vähentää syömistä.

Niin olen tässä tehnyt. Mietin vaan, että missä menee raja.

Mulle tää kuva on tehokasta thinspota:

Huomenna kirjotan kunnolla.

Hei maailma, täältä tullaan

Lievästi riskialtista kirjottaa tätä koulussa, mutten voi itelleni mitään. Pakkomielle.

Uskokaa tai älkää, olen kohta lähdössä ULOS. Meinaan nähdä IHMISIÄ. Meinaan juoda ALKOHOLIA. Aion HYMYILLÄ. Aion JUTELLA IHMISTEN KANSSA.

Huhhuh, mitenköhän selviän tästä.

Toivon syvästi, ettei mun sietokyky ole jatkanut laskemistaan, viimeksi humalluin kiitettävästi kolmesta siideristä (voi elämä, tiedän), ja toivon etten päädy tekemään mitään tyhmää.


Alkoholi on ällöttävän helppo keino kaikkeen.
Kun haluat vapautua, juo
Kun haluat jutella ihmisten kanssa, juo
Kun haluat juhlia, juo
Kun olet surullinen, juo
Kun vituttaa, juo
Kun ahdistaa, juo
Kun tekee mieli heittää vapaalle, juo
Kun tekee mieli kerrankin olla oma itsesi, juo

Eihän se niin yksinkertaista toki ole, mutta
Kun haluat elämän olevan hetken yksinkertaista, juo

On se tavallaan kuitenkin. Täytyy rehellisesti sanoa, että mulle se ainakin auttaa. Saan hetken olla tavallinen tyttö joka viihtyy seurassa ja joka on oma itsensä, ja josta pidetään omana itsenään. Ehtona tietenkin on, että juo kohtuullisesti, jollon alkoholin huono puoli krapulakaan ei ole kummoinen. Huonoksi puoleksi jää siis ne KALORIT. Ja niissä on kyllä kestämistä! (saman verran kun rasvassa, ja olen vapaaehtoisesti valmis tunkemaan itteeni sitä paskaa? oonko hullu?) Yksi fakta on se, etten meinaa syödä yhtään _mitään_. Tänään en ole juonut muuta kun kaksi kuppia kahvia, siinä se, ja ajattelin jatkaa samalla linjalla. Ehkä syön kohta piltin.

Seuraavan kerran postaan huomenna, ja toivon todellakin että se postaus alkaa lauseella:

”Hitto vie oli hauskaa, enkä syönyt mitään”

Eikä:

”Voi saatana, hirveä ilta enkä pystynyt hillitsemään itteäni ollenkaan”
” Söin kokonaisen sipsipussin"
"Maailman huonoin seura, huonoin ilta ja siksi söin itteni ihan ähkyyn"

"Heräsin jonkun tuntemattoman vierestä ja nyt on kauhea olo"

...sillä sitäkin on tapahtunut. Mutta ei tänään.

Neiti Itsesääli kuittaa

Tästä elämästä ei tule kyllä nyt yhtään mitään. En ole oikeen muuta tehnyt kun sairastanut ja itkenyt. Yrittänyt pysyä hengissä, yrittänyt hengittää ja niellä niin, että se sattuu mahdollisimman vähän. Tää on kamalaa. Mua väsyttää ja tekis mieli koko ajan vaan nukkua, mutta sattuu sen verran, etten saa unta. No okei, kuuluu mulle jotain kuitenkin. Haluisin sanoa "jotain hyvää kuitenkin", mutten sano, koska sitten mun pitäisi selittää. Eikä mulle tule mieleen mitä hyvää mulle kuuluisi. Mulle ei ole oikeestaan ikinä kuulunut näin pahaa?

Onko se väärin sanoa niin? Musta tuntuu että on. Musta tuntuu, että koskaan ei saisi sanoa jos kuuluu huonoa, tai mut hylätään. Oon huomannut olevani kiva vaan, jos hymyilen ja naureskelen. Jos olen hyvällä tuulella. Mutta huhhei, heti kun tämä neiti on hiljainen ja vetäytyvä, masentuneen oloinen eikä oikein innostu lähtemään kevätpiknikille, se jätetään omaan rauhaansa. Sitäkö ystävyys on?!?!? Tätä oon miettinyt ja itkenyt viime päivät. Onks ystävyys todella sitä, että annetaan toisen olla rauhassa kun se näyttää paskalta, ei edes kysytä mitä sille kuuluu? Ei edes katsota silmiin, moikata, vaikka just ennen pääsiäislomaa oltiin niin hyviä kavereita että!

Pitäskö mun tulla vastaan? Pitäskö mun mennä kertomaan, että hei, mulle kuuluu nyt todella huonoa. "Moi. Hei kuules, en ole syönyt mitään kahteen päivään, vaatii kaikki voimat että ylipäänsä pysyn pystyssä, en jaksa normaalia elämää, koulua, kavereita, en osaa enää syödä enkä haluakaan, mulla on tosi paha olo, enkä oikeen osaa selittää edes miksi." Vaikka kukaan ei kysy, pitäskö mun mennä kertomaan kaikki toi? Kumman pitää puhua ensin, sen joka voi huonosti, vai sen, joka huomaa tämän? Pitäskö mun sanoa, että hei, tarttisin nyt olkapäätä johon voisin itkeä, tarttisin syliä johon nukahtaa?

Oonko mä edes ansainnut sen? En tule yhtään vastaan. En mäkään liioin kysy keneltäkään mitä niille kuuluu, en mä tarjoa kenellekään olkapäätä tai syliä, en mä ole mitään muuta tehnyt kun pyörinyt oman napani ympärillä. Oman ympärysmittani ympärillä. Mittanauha on mulle parempi ystävä, kun kukaan. Oonko mä siis ansainnut mitään huolenpitoa?

En.

On pakko olla joku syy siihen, miksei kukaan noteeraa mitenkään. Tyttö vaeltaa kalpeana ja hiljaisena pitkin koulun käytäviä isossa villapaidassaan ja katsoo verestävin silmin maahan, näyttää siltä että se purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, eikä kukaan sano yhtään mitään.

Ehkä ne eivät halua pilata hyvää päiväänsä. Tai sitten niillä on omiakin ongelmia, eikä tämä Neiti Itsesääli edes huomaa niitä, koska oma ympärysmitta on tärkeämpi.

Voi helvetti.

Epäonnistut vain, jos lakkaat yrittämästä

Mun varmaan kuuluisi nyt pomppia ja hyppiä ilosta, mutta mä hädin tuskin pysyn pystyssä. Mun kuuluisi olla niin onnellinen kuin vain kukaan onnistuja voi olla, mutten ole. Yhtäkkiä tajuan, että iloitseminenkin vaatii energiaa. Mitä se taas olikaan? En jaksa edes hymyillä. En jaksa kirjoittaa postausta, vaikka tämä blogi on mulle henki ja elämä. Pääsen koneelle seuraavan kerran vasta tiistaina, enkä jaksa edes olla siitä pahoillani. Murjotan kaikille, itellenikin, ja sanon että joo, totta kai, mulle kuuluu tosi hyvää. Loistavaa suorastaan.

Ja sitä paitsi se on osittain totuus.

Oon ihan selvästi laihtunut, ei epäilystäkään. Vaaka näyttää vaan kiloa vähemmän, mutta hitto vie, mulla on melkeen sixpäkki! Mun jenkkakahvat on kadonneet melkeen kokonaan, ja persekin on kohta jo ihan ihmisen. Mun reidet on selvästi kaventuneet, ne näyttää housuissa paremmalta, ja kuppikoko yhtä pienempi (!). Ehkä mun paino on enemmän lihasta? Mutta mistä helvetistä se on voinut tulla? Vai taivaasta?

Oon alkanut oikeesti liikkua. Oon käynyt keskellä koulupäivää lenkillä (mikä on muuten sairaan vaikeeta, koska kavereiden mielestä se on sairasta), oon käynyt monena iltana lenkillä, ostanut salikortin ja hankkinut kotiin jumppamaton. Oon tehnyt sarjoja ja kuunnellut musiikkia.

En syö enää paljon mitään, eikä tee edes kovin tiukkaa. Aamupala on päivän tärkein ateria, joten se kannattaa jättää väliin. Jos ei aamuisin syö ennen liikuntaa, keho polttaa rasvavarastoja. Yksinkertaista? Juon vaan kahvia, se riittää aamuksi hyvin. En syö enää koulussa. Yks kaks huomaankin että hitto, kello on kolme enkä ole muuta kun juonut kahvia. Sitten syön jotain, maksimissaan 200 kaloria. Jos on illalla tekemistä, ei ruokaa edes ajattele, joten on helppo olla syömättä mitään. Okei, nyt vähän valehtelin. Mähän ajattelen ruokaa ainakin kerran tunnissa koko loppupäivän, mutta eihän ruoan ajattelu niitä kaloreita mun sisään tuo. Päinvastoin, se kuluttaa kaloreita. Tadaa?

Mun kavereita ei enää kiinnosta. En muista millon viimeksi olisin hymyillyt koulussa, ja nyt ne on luovuttaneet niiden ”mikä sulla on?” –kysymystensä kanssa. Vastasin niille tarpeeksi monta kertaa ”ei mikään”, ja ne luovutti. Nyt ne antaa mun olla rauhassa, mikä passaa mulle loistavasti.

Voi kun mun kuulumiset olisivatkin tässä, voisin lopettaa tähän ja olla onnellinen. Mutta ei.

Jos rehellisiä ollaan, kuuluu mulle jotain huonoakin. Paljonkin. Söin äsken 100 grammaa suklaata, 500 kaloria, tosta vaan, enkä edes huomannut. En voi oksentaa koska vanhemmat on täällä. En edes osaa enää oksentaa. Se on vaan säälittävää kakomista, ilman mitään tulosta. Mun päätä särkee koko ajan, taukoamatta. Lääkitys auttaa välillä. Mua huimaa, ja mun näkö heittää. Mulla on huono olo koko ajan, niin, että oon alkanut jo tottua siihen. Ajattelen pakkomielteisesti ruokaa koko ajan. Jos söisin, mitä söisin nyt? Miten söisin sen? Missä söisin? Miltä se maistuisi? Kuinka paljon söisin sitä? Kuinka paljon paremmaksi se tekiskään olon? Jos osaisin oksentaa, söisin suklaata, nougatjäätelöä, pizzaa, majoneesia, leipää, leipää, leipää, ranskalaisia, nugetteja, sipsiä, dippiä, karkkia, pasteijoita, patonkia…
APUA, opettakaa mut oksentamaan taas.

Ja sitten, oikeestaan haluisin että mun kavereita kiinnostaisi. Haluisin takas ne ajat kun mun kaveri ravisteli mut melkeen hajalle olkapäistä huutaen että mä olen sairas ja mun pitää tajuta, että tää mun ruoalla sekoilu on vaarallista. Haluisin taas nähdä mun toisen kaverin itkevän kyyneleitä mun puolesta, koska se oli niin huolissaan. Haluisin, että mulle suututaan kun en syö. Haluisin takas ne lauseet kuten ”meidän pitää puhua”, tai ”tuutsä syömään?”. Haluisin takasin sen päivän, kun mun kaveri syötti mulle tonnikalasalaattia haarukallinen kerrallaan. Ja hymyili. Haluisin tuntea itteni tärkeäksi, haluisin että joku välittäisi, huutaisi, raivostuisi, tuntisi jotain, haluaisi auttaa. Tajuaisi mun hädän, pahan olon, kysyisi, välittäisi, olisi läsnä. Kertoisi mulle mitä mun pitää tehdä, pakottaisi, niin että se vastuu ei olisi enää mulla.

Haluisin niin kovin syödä, mutten voi. En vaan voi. Enkä oikeesti edes tiedä haluanko.

taas täällä, sekaisempana kuin koskaan

Sanonpa vaan että: apua
Tää tyttö täällä elää nyt aivan jonkun toisen elämää. Mä en enää tiedä mitä ajatella ja missä maailmassa mä oikeen elän. En tiedä mitkä on mun omia mielipiteitä ja mitkä jonkun toisen, en tiedä mitä ajattelen vai ajattelenko, en tiedä haluaisinko mä oikeasti nauttia oikeasta elämästä vai vaan rypeä tyylikkäässä itsesäälissä, en tiedä millainen se oikea elämä on, en tiedä onko itsesääli tyylikästä, en tiedä pitäiskö mun elää mukavaa elämää vai ei koska ei-mukava elämä on sekin mukavaa, en tiedä olisiko sosiaalinen vai erakoituisiko, en tiedä kiduttaisiko itseään vai ei koska kiduttaminenkin on tavallaan ihanaa, en tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa ja tehdä molempia tai jotain siltä väliltä vai en kumpaakaan, en tiedä laihduttaisiko kunnolla vai vaan laihduttaisiko, en tiedä paljonko, en tiedä miten, en tiedä milloin ja missä aikataulussa, en tiedä miksi vaikka kuitenkin tiedän, en tiedä mitä söisi ja missä söisi, en tiedä oksentaisiko ja missä oksentaisi, en tiedä mikä on liikaa ja mikä liian vähän, en tiedä onko liika oikeasti liikaa ja liian vähä vaan ja ainoastaan ei mitään, en tiedä mikä on kohtuus vai onko sellaista, en tiedä paljonko mun pitäisi painaa vai painaako yhtään mitään, en tiedä paljonko haluaisin painaa, en tiedä paljonko voisin painaa, en tiedä missä menee raja vai onko sellaista, en tiedä kiinnostaako mua ylipäätänsä, en tiedä kaikkea mitä en tiedä, en tiedä miten saisin tietää tämän kaiken, en tiedä mitä olen oikein tekemässä, en tiedä mitä seuraavaksi ja mitä sen jälkeen ja sitten sen jälkeen ja sen jälkeen. En tiedä oikeastaan nyt yhtään mitään.

Tekisi mieli sanoa että kyllä tämä tästä, joten sanonkin:
Kyllä tämä tästä

Haluan kauniit luut, kiitos

Olipa kerran laiha ja hauras tyttö, jolla oli itsekuria ja kyky hallita itseään. Sitä tyttöä ei ole enää. Loppu?

Mä en ole oma itseni enää. Mihin katosi nollat mun kaloritaulukosta, mihin katosi huomaamattomat ”ei kiitos” –mutinat ja kuuden kilometrin iltalenkit? Mihin katosi hymy ja voitontahto, mihin katosi viikottaiset onnistumiset ja taivaan tuuliin haihtuneet kilot? Mihin katosin minä? Oon nyt jossain piilossa tän ällöttävän pehmeen massan alla, enkä saa tätä pois mitenkään. Mä en ole oma itseni tässä kropassa.

Vai olenko? Tämäkö mä olen, säälittävä itsekuriton paska, joka ei osaa lopettaa niin yksinkertaista asiaa kuin syöminen? Tämäkö mä olen, suuri iso möhkäle joka ei mahdu vanhoihin vaatteisiinsa, syö sipsejä ja tuijottaa peilistä hyllyvää kehoa? Tämäkö mä olen, tyttö joka valittaa ja valittaa, itkee yksin kotona ja huutaa pahaa oloaan? Eikä tee sille mitään. Sellanenko mä olen?

EN MÄ HALUA OLLA SELLANEN, MÄ EN HALUA

Mä haluan laihtua. Mä haluan olla kevyt jälleen, nostettavissa maasta ja sylissä pidettävissä. Haluan, että näyttäisin vihdoin mun housuissa hyvältä, haluan että mun kauniit luut näkyy. Haluan haihtua, kadota jäljettömiin, näyttää hoikalta. Onko se liikaa vaadittu oikeesti?

Mitä mä teen? En pysy erossa ruoasta. Yritän syödä terveellisesti ja tarpeeksi jotta en ahmisi, mutten voi olla ahmimatta. En osaa enää edes oksentaa. Miten se tapahtui? Työnnän sormet kurkkuun mutten onnistu. Miten mä pääsen ruoasta eroon? Edes roskaruoasta? Miten mä oksennan?

MIKÄ MUA VAIVAA

Eilen sain koulussa itkukohtauksen, niin ei oo ikinä käynyt eikä tule enää ikinä käymään, jos musta riippuu. Selittämätön ahdistus vaan tuli ja hiipi mun selän taakse, enkä mä voinut enää mitään. Matkalla vessaan näin mun tyyliin parhaan kaverin meidän koulusta. Me ollaan tunnettu koko lukioaika, luulin että me ollaan oikeesti hyviä ystäviä, tuetaan toisiamme ja ollaan edes läsnä. Luulin.

Se jutteli jonkun jätkän kanssa, kattoi mun itkuisia apua anovia kasvoja, ja kääntyi pois. Kääntyi pois! Se jatkoi -kas kummaa- hyvin intensiiviseksi muuttunutta keskusteluaan, leikki ettei huomannut, ja mä juoksin kahta kauheammin itkien vessaan. Iltapäivällä se oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, toivotti hyvät viikonloput ja lähti niin nopeasti kuin suinkin. Hyvää viikonloppua sullekin. Saatana.

Vaaka, valehtelisit edes

Oon lihonut 1,7 kg eli 11900 kcal. Mun on täytynyt siis syödä yli kymmenen tuhatta turhaa kaloria lihoakseni noin paljon.

YLI KYMMENEN TUHATTA TURHAA KALORIA

Miten se on edes mahdollista? Rehellisesti sanottuna mä en tiennyt että itteään voi vihata näin paljon. Ja kaiken lisäksi en osaa enää edes oksentaa.

Mä en onnistu tässäkään. En tiedä ketään näin säälittävää ja idoottia ihmistä. Enkä osaa enää edes itkeä.

Se pieni ja laiha tyttö

Tänään en ole muuta miettinyt kuin että:

Mitä jos voisi vain juosta kesällä rannalla?
Mitä jos voisi bikineissäkin unohtaa miltä näyttää?
Mitä jos voisi vain pitää hauskaa tietäen näyttävänsä hyvältä?
Mitä jos voisi istua toisen sylissä pelkäämättä että toinen musertuu?
Mitä jos ei koko ajan tarvitsisi pelätä toisen kosketusta?
Mitä jos voisi aamulla vetäistä minkä tahansa paidan päälle?
Mitä jos ei tarvitsisi ostaa kaupasta aina liian isoja vaatteita?
Mitä jos sovituskopissa toteaisikin että "hei, täähän näyttää hyvältä"?
Mitä jos pienin kaupan koko olisikin liian iso? ?
Mitä jos näyttäisin niille, joiden mielestä minulla ei ole itsekuria?
Mitä jos osoittaisin, että minusta on siihen?
Mitä jos ei tarvitsi miettiä "jaksaakohan toi minua"
Mitä jos ihmiset sanoisivat "se pieni ja laiha tyttö" tai "se nätti" tarkoittaessaan minua?

Jatkakaa toki listaa, auttaa kiperissä tilanteissa (ainakin vähän)

Se siitä sitten

Oon yrittänyt olla positiivinen ja osaksi onnistunutkin, mutta voi saakeli, ei tämän viikonlopun jälkeen. Just ja just tiedän mitä hymyileminen on ja jos kokeilen, näytän kuolevalta piisamilta. Peilissä katsoo joku ihan outo tyyppi joka yrittää olla kauheesti kaikkea, mutta on lähinnä vaan säälittävä. Se näyttää siltä kuin olisi juonut litran piimää ja kolme kiloa puolukoita, se virnuilee oudosti yrittäen näyttää normaalilta, vaikka pyörtyy millä hetkellä hyvänsä.

Oon niin pettynyt itseeni, etten tiennyt tällaista tunnetta olevankaan. Istun itkien suihkun lattialla huutaen äänettömästi miten oon antanut itteni tulla näin isoksi, miksi mulla ei ole tahdonvoimaa vaan unohtaa ruokaa, miksen saa ryhdistäydyttyä edes niin, että pääsisin pois suihkusta itseni luota. Haluan itsestäni ulos enemmän kuin koskaan, elän väärässä kehossa joka tuhoaa mut ja jolle en mahda mitään. Taistelen itteäni vastaan, ja häviän 2000-0. Eläminen on lähes naurettavan ristiriitaista ja olemassaolo tuskallista. Jos jaksaisi nauraa itselleen ja ottaisi asiat huumorilla, ne tuntuisivat ehkä pienemmiltä, mutta loppujen lopuksi mitä se huumori taas olikaan?

Onks siinä kaloreita?

Ja sitten vielä ihmiskeho on arvokas asia. Arvokas asia painukoon nyt oikeesti näin nätisti sanottuna perseeseen. Olishan se enemmän arvokas jos siihen voisi suhtautua kun oikeeseen kehoon, mutta nyt kun se on tavallisen hyvinvoivan kehon irvikuva, säälittävä iso pallo, joka yrittää kauheasti olla jotain muuta kuin on.

Ja nyt joku sanois että ole itsellesi armelias, kiltti itsellesi, olet sen ansainnut! Mä sanon siihen että mitenkäs mä olen sen ansainnut? Viettämällä tämän koko päivän kotona vai pelkällä peruskulutuksella, ja ainoa kerta kun poistuin kotoa oli se, kun ostin kaupasta jäätelöä ja sipsiä. Sitten söin niitä ja katsoin leffaa. Ai olen ansainnut? Ja ne sitä paitsi maistuivat pahalta, ei edes tehnyt mieli. Ei mun tee mieli olla kiltti itselleni, mä haluun kitua ja rääkätä, saada jotain oikeesti aikaiseksi sen eteen, mitä oikeasti haluaisin. Mä riitelen itteni kanssa koko ajan, minä ja kroppa, me ei oikeen tykätä toisistamme. Olishan se ihan kiva oppia tekemään yhteistyötä, mutta jos kroppa tahtoo syödä ja mieli ei, niin siinähän sitä sitten ollaan.

500 g ylioppilaskirjoituksia

Tää päivä on ollut kyllä yks iso vitsi. Todella, todella iso, voin kertoa.

Äiti laittoi aamulla mun matkaan 500 grammaa viinirypäleitä, juustosämpylän ja suklaata ylioppilaskirjotuksiin, ja kuvitteli tekevänsä palveluksen. Ihan kun mä en ite osaisi tehdä eväitäni? Eväiden tekeminen on helppo tehdä niin, että jättää ne tekemättä.
Ne yli 900 kaloria houkutteli yhtä paljon kun se terveystiedon koe
eli ei yhtään?

Normaalisti mä rakastan terveystietoa isolla R:llä, mutta toi ylppärikoe oli täynnä soopaa. Sori nyt vaan, mut mua ei kauheesti (lue: ei yhtään) kiinnosta lemmikkien terveysvaikutukset tai tautien synnyt eri aikakausina. Ainut kysymys johon oikeasti osasin vastata, ja hienosti osasinkin, oli BMI:n selittäminen ja mittaustavat. Siitä olisin voinut selittää unissanikin (olen tehnyt varmaan sitäkin). Harmi vaan, että se ei ehkä riitä siihen arvosanaan jota lähdin tavottelemaan. Kyllä mä lahjakkaasti runoilla osaan ja maalaisjärkeä ehkä on, vaikka pääkaupunkiseudulta olenkin. Siltikään ei kauheesti naurattanut kun tulin salista ulos. Olin istunut jauhamassa paskaa paperille kuus tuntia, syönyt 350 kaloria ja pilannut mun mahdollisuudet kunnon opiskelupaikkaan. Voi voi?

Tälle kympin tytölle on tapahtunut jotain viime aikoina. En opi mitään vaikka opiskelisin, tosin yleensä en jaksa edes yrittää. Teen mielummin kivoja juttuja. Lenkkeilen, poltan tupakkaa (käytinkö noita kahta oikeesti samassa lauseessa?), juoksentelen ostoksilla, naureskelen V:n kanssa, juon pepsimaxia rannalla ja leikin että kaikki on hyvin.

Pitkästä aikaa onnellinen

Viime aikoina mä oon vaan maannut iltasin sängyllä miettien kuinka säälittävä ihminen voi olla. Oon ajatellu miks mä en ikinä onnistu missään, ainakaan laihdutuksessa. Oon ajatellu olevani itsekuriton idiootti, joka söi taas tänään kun sika, ei lähtenyt lenkille eikä saanut mitään muutakaan aikaseksi. Yks iso epäonnistuja, joka vaan lihoo eikä osaa mitään muuta.

Oikeastaan oon tota kaikkea, varsinkin idiootti.
Mutta saanko mä kysyä:
KUKA OIKEEN VOI LAIHTUA, JOS KELAA NOIN KOKO AJAN?
Ei kukaan?

Anteeks kielenkäyttö taas, mutta miksi VITUSSA mä teen tästä laihdutuksesta itelleni ihan kauheeta koko ajan? Miks mä ryven itsesäälissä ja itkeskelen, enkä saa mitään aikaseks kuitenkaan? Lihon vaan, ja valitan. Miks mä syön paskaa ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä et oon olemassa, miks mä oon onneton ja vihaan itteäni? Sitäkö mä oikeesti haluun elämältä? Onnellinen nuoruus, voi jeesus.

Entä jos mä välillä tekisin jotain muuta kun vaan makaisin sängyllä valittamassa?! Kävisin vaikka kuluttamassa kaloreita? Enhän mä sillä itsesäälillä niitä kuluta! Entä jos mä vaihteeksi vaikka suhtautuisin laihdutukseen positiivisesti? Eihän se ole mikään maailman suurin vihollinen, vaan keino jolla mä pääsen mun tavotteisiin! Se on vaan keino, ei mitään muuta. Ei ruoka ole mun maailman suurin viholliseni joka vaanii joka nurkan takana, se on vaan ruokaa, ei muuta. Vaan ja ainoastaan ruokaa! Maailmassa on paljon muitakin asioita joita voi vihata ja joita voi rakastaa.

Mä voisin asennoitua eri tavalla, ja laihtuisin oikeesti. Sehän on tutkittukin! Jos ihminen miettii koko ajan ettei saa syödä, ei saa syödä, ei saa syödä niin sehän syö! Jos se miettii että laihdutus on kamalaa laihdutus on kamalaa, niin sehän on? Kaikkihan on kiinni asenteesta? Mitä jos mä vaan yrittäisin paremmin tottua nälkään ja keksisin muita asioita joihin suuntaan energian? Maailma on täys ihania asioita!


Mä voin vaikka lähteä kävelemään rantaan ja tuntea tuulen mun kasvoilla tai polttaa V:n kanssa tupakkaa lumihangessa ja tehdä lumienkeleitä, mähän voin katsoa Amelien ja leikkiä olevani rakastunut, mähän voin vaihteeksi hymyillä mun koulukavereille, mähän voin valvoa yötä myöten ja nauraa seurassa, mähän voin juoda aamukahvin ja polttaa aamutupakan jossain puistossa niin kun kaikissa leffoissa, mähän voin lähteä V:n kanssa kiertämään Helsinkiä ja ettimään uusia ihania paikkoja, mähän voin tehdä vaikka mitä, eikä kukaan estä! Ei edes laihdutus. Kroppahan vaan kiittää että liikun. Kulutan koko ajan.

Mä hypin täällä ilosta. Ehkä tää on vaan hetkellistä, tai oon vaan seonnut, mutta ihan sama! Nyt ainakin tuntuu, ettei huvita syödä mitään! Mulla on elämässä paljon muutakin. Syömisen sijaan voisin nyt lähteä vaikka katulamppujen alle juoksentelemaan ja hymyilemään itsekseni, tai askarrella tai runoilla tai kuunnella hyvää musiikkia ja vaan tanssia tai ylipäänsä tehdä jotain muuta kun ajatella ruokaa. On mulla muutakin tekemistä.

Ja silti laihdun koko ajan!